Arto Mustajoki on venäjän kieleen ja venäläiseen mieleen erikoistunut tutkija, jolle tiedeorganisaatioiden hallinnolliset tehtävätkään eivät ole vieraita. Professori Mustajoki on tutkimuksen yleistajuistamisen puolestapuhuja. Hän osallistuu aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun, laatii tietokirjoja ja nauttii esiintymisestä.

Liisa Suvikumpu on yhteiskunnallisella näköalapaikalla Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan toimitusjohtajana. Hän tietää, mitä kaikkea säätiöiden jakamalla rahalla yhteiskunnassamme saadaan aikaan tieteen, taiteen, kulttuurin ja muiden yleishyödyllisten asioiden saralla. Hän on ylpeä Helsingin yliopistosta ja toivoo ihmisten olevan jatkossakin yliopiston tärkein voimavara.

Ebba Witt-Brattströmin tieteellinen intohimo on kirjallisuushistoria. Hänelle se näyttäytyy kirjastona, joka sisältää kaikenlaiset inhimilliset kokemukset, miljoonissa eri muodoissa. Ongelma on Witt-Brattströmin mukaan, että naisia on kirjallisuuden maailmassa usein vähätelty. Tutkimuksessaan hän pyrkii palauttamaan tasapainon, näyttämään kirjallisia sukupuolidialogeja kautta aikojen. Tylsää hänellä ei ole koskaan.

Mika Lavento on arkeologian professori, jonka tehtäväkenttään kuuluu arkeologinen tutkimus eri puolilla maailmaa. Hän on tehnyt tutkimusta pääosin pohjoisella havumetsävyöhykkeellä sekä laajoja kenttätöitä Kreikassa ja Lähi-idässä. Arkeologia kiehtoo Laventoa, koska se yhdistää monia tieteitä. Alan metodit myös kehittyvät nopeasti. Uusi tutkimusaineisto lisääntyy ja saattaa muuttaa merkittävästikin aikaisempia käsityksiämme menneisyydestä.

Elämysjohtajan työ tiedekeskus Heurekassa avautui Mikko Myllykoskelle kuin varkain. Historian, latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden sekä klassisen arkeologian opiskelu johtivat opiskeluaikana muun muassa historiikkien kirjoittamiseen ja näyttelyiden suunnitteluun yliopiston 350-vuotisjuhliin. Valmisteilla olevassa väitöskirjatyössään hän pohtii näyttelymediaa radikaalina sosiaalisena innovaationa.

Akatemiaprofessori Markku Peltonen on kansainvälisesti arvostettu uuden ajan aatehistorian tutkija. Akatemiahankkeessaan hän tutkii demokratian käsitettä 1600-luvulla. Omankin aikamme poliittinen järjestelmä näyttäytyy jo unohtuneiden käsitysten myötä uudessa valossa. Cambridgen ja Princetonin yliopistoissa vietetyt jaksot ovat olleet Peltosen tutkijanuralla käänteentekeviä.

Kunniatohtorin arvo on suurin huomionosoitus, jonka yliopisto voi myöntää yksityiselle henkilölle. Toisin kuin tavallisissa tohtorin arvoissa, nimitys kunniatohtoriksi ei riipu akateemisista meriiteistä. Kunniatohtoriksi voidaan nimittää henkilö, joka on tehnyt työtä tieteen, yliopiston tai merkittävän yhteiskunnallisen asian hyväksi. Kunniatohtoriuden kautta yliopisto voi nostaa esille tärkeiksi ja ajankohtaisiksi katsottuja teemoja. Kunniatohtorin arvon myöntää yksittäinen tiedekunta yleensä neljän vuoden välein järjestettävissä promootiotilaisuuksissa, joissa juhlitaan opintonsa päättäneitä maistereita ja tohtoreita. Erillinen toimikunta ottaa kunniatohtoriehdotukset vastaan ja tekee viralliset päätökset. Seuraava filosofisen tiedekunnan promootio järjestetään vuonna 2017. Olemme valinneet tähän esittelyyn kahdeksan tiedekuntamme kunniatohtoria.

Vastoinkäymisistä, taloudellisista ongelmista ja lyhyestä elämästään huolimatta Karl Collan kuului aikakautensa merkkimiehiin monilla aloilla. Hän oli aktiivinen osakuntavaikuttaja opiskeluaikanaan, minkä jälkeen hän toimi pitkään opettajana Helsingin tyttökoulussa ja yliopistossa. Hän loi järjestelmän vastaperustetulle Ylioppilaskirjastolle ja toi yliopiston kirjastoon useita moderneja käytännöllisiä uudistuksia. Parhaiten Collan tunnetaan kuitenkin musiikin saralta, erityisesti Sylvian joululaulun säveltäjänä.

Suomen kielen professori Marja-Leena Sorjonen tarkastelee kieltä vuorovaikutuksen välineenä: keinona hoitaa asioita ja jakaa ajatuksia toisten kanssa – ilmaista, ketä kulloinkin toisillemme olemme. Kieli on siellä missä ihminen, ja kenen tahansa kieli on kielentutkijalle kiinnostavaa. Sorjosta kiinnostaa vuorovaikutuksen rakentaminen niin arjen tilanteissa kuin erilaisissa yhteiskunnan instituutioissa.

Anna Laurinsilta näkee työssään, kuinka pienikin apu on tärkeää. Suomen Punaisen Ristin varainhankintapäällikkönä hän on oppinut, että vapaaehtoisten lahjoittama aika on yhtä merkittävä asia kuin rahalahjoituksetkin. Kansatieteen opinnot ovat antaneet näkökulmaa numeroiden taakse: pohjimmiltaan kyse on aina ihmisistä, jotka haluavat auttaa tai jotka tarvitsevat kipeästi apua.

Nykykielten laitoksen johtaja, yliopistonlehtori Ulla Tuomarla on viihtynyt Helsingin yliopiston työntekijänä jo 20 vuotta. Humanistisessa tiedekunnassa Tuomarla tunnustautuu poikkeustapaukseksi, joka pitää hallinnosta. Nykyisessä työssään laitoksen johtajana hän ei voi koskaan olla varma, mitä työviikko tuo tullessaan, mutta se on hänestä vain hyvä asia. Oma tutkimus on jäänyt hieman vaativan työn varjoon, mutta Tuomarla toivoo, että internetin vihapuhetta käsittelevän tutkimuksensa kautta hän voisi vaikuttaa yhteiskuntaamme ja tarjota käytännön ratkaisuja.

Anu Koivunen on taiteentutkijaksi koulutettu, sukupuolen, vallan ja median tutkijaksi kasvanut politiikkanörtti. Hän on perehtynyt suomalaisen elokuvan ja television historiaan ja kansakuntaisuuden sukupuolittuneisiin kertomuksiin. Tällä hetkellä hän tutkii poliittisen julkisuuden ehtoja ja television roolia kansallisen julkisuuden rakentajana 1960–1970 -luvuilla, ruotsinsuomalaisuuden uusia esityksiä sekä Jörn Donnerin 1960-luvun elokuvia.

Paolo Ribaldini on italialainen tutkija ja muusikko, joka muutti Helsinkiin vuonna 2012. Vaikka hän opiskeli klassista viulunsoittoa neljätoista vuotta, hänen akateeminen kiinnostuksensa kohdistuu tällä hetkellä populaarimusiikkiin, erityisesti heavy metallin klassiseen kauteen. Ribaldini on myös aktiivinen rock-laulaja, joka osallistui The Voice of Finland -ohjelmaan vuonna 2015.

Uravalinta oli Matti Sintoselle itsestään selvä. Hän väitteli teoreettisesta filosofiasta vuonna 1984. Väitös jäi elävästi myös seuraavan sukupolven mieleen: ”Vielä vuosia väittelyn jälkeen tyttäreni Kaarina, väittelyvuonna 4-vuotias, muisti päärakennuksen ohi ajettaessa, että tuolla isi väitteli. Asia tuli vielä väittelyvuonna puheeksi Johanneksen kirkon päiväkotiryhmässä. Opettaja oli pyytänyt jokaista esittäytymään ja kertomaan mitä isä ja äiti tekevät. Isän kohdalla ei ollut ongelmia. Kaarina ilmoitti kirkkaalla äänellä, että ’isi on ilo-opin tohtoli’. Kun opettaja sitten kysyi mitä äiti tekee, pullea sormi meni hetkeksi suuhun. Sitten asia kirkastui: ’No töitä tietenkin!’”

Kustannusalalla yli 30 vuotta viihtynyt Touko Siltala elää unelmaansa. Kustannusosakeyhtiö Siltala on työyhteisö, jonka ytimessä ovat kirjailijat, kirjoittaminen ja kirjat. Vangitseva kirjoitustyyli, tarinan kertomisen taito ja tunteiden välittäminen takaavat Siltalan mukaan sen, että kirjoille löytyy lukijoita myös tulevaisuudessa.

Lotte Tarkka on folkloristiikan professori, jonka erikoisala on suomalainen kansanrunous ja mytologia. Tarkka uskoo sanojen voimaan eikä kyllästy koskaan suomalaisen loitsurunouden estetiikkaan. Antropologian jatko-opinnot Cambridgen yliopistosta johdattivat karjalaisen perinteen tutkijan symboliantropologian ja mikrohistorian piiriin. Tarkka tutkii runokieltä sen sosiaalisessa ja historiallisessa yhteydessä, ihmisten jokapäiväisessä käytössä. Kalevalamittaisen kansanrunouden lisäksi Tarkka on tutkinut ympäristömytologiaa, sananlaskuja, perinteen transformaatiota, folkloren ideologisia käyttöjä – ja tietenkin Kalevalaa.

Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa professorina työskentelevä Karl-Erik Michelsen on tehnyt pitkän ja kansainvälisen uran tieteen parissa. Hänen tutkimusaloihinsa kuuluvat tiede, teknologia ja moderni maailma, jossa elämme. Michelsenille humanismi on elämänasenne, mutta samalla myös jatkuvan kritiikin kohde. Akateemiseksi kymmenottelijaksi tunnustautuva Michelsen pyrkii tutkimuksellaan ylittämään tieteen rajoja ja vaikuttamaan ympäröivään yhteiskuntaan.

Folkloristiikan dosentti, akatemiatutkija Kirsti Salmi-Niklander askartelee vanhojen pölyisten papereiden kanssa ja etsii niistä ihmisiä, yhteisöjä, tarinoita ja muistoja. Hän on oppinut ottamaan suvaitsevaisen asenteen pölyyn ja sotkuisiin paperikasoihin - vaikka myöntää, että järjestelmällisyys on hyve ja digitointi mahtava asia. Hän tuntee onnistumisen iloa saadessaan valkean syttymään pönttöuuniin, ja harhautuu silloin tällöin hautausmaille ja lankakauppoihin.

Taidehistorian emeritaprofessori Riitta Nikula on erikoistunut Suomen 1900-luvun kaupunkiarkkitehtuurin tutkimukseen. Rakennettu kaupunkikuva, korttelien ja talojen merkitys kaupunkien kudoksessa ja asukkaiden elämässä ovat kiehtoneet häntä tutkijana kohta 50 vuotta. Yliopistolla opettaessaan Nikula oli keskusteleva ja kannusti opiskelijoita kokemuksellisuuteen: opintoretkiin sekä pyörä- ja kävelykierroksiin. Nikulan mielestä ekskursioilla oppii asioita syvemmin kuin tenttikirjaa yksin pänttäämällä.

Monitieteinen tutkimus ja opettaminen ovat taidehistorian professori Kirsi Saarikankaan intohimoja. Hän on tehnyt tutkimusta taidehistorian, kaupunkitutkimuksen ja sukupuolentutkimuksen risteyskohdassa. Tällä hetkellä hän tutkii lähiöiden elettyjä tiloja, luontoa kaupungeissa sekä asukkaiden, rakennetun ja luonnonympäristön suhdetta. Saarikangas rakastaa vaeltamista ja kuljeskelua vuorilla, kaupungeissa ja kaupunkien laidoilla sekä uimista kylmässä meressä.

Markus Leikola uskoo, että aina tarvitaan hyvää tuuria. Jokainen, jolla on ollut huonoa tuuria, tietää, millaista elämä silloin on. Vaikka sinänsä monenlaiset kokemukset ovat ihmiselle hyväksi.

Matias Hellman kiinnostui serbokroaatin kielestä ollessaan Interraililla vuonna 1990. Maisterin tutkinnolla vahvistettu kielitaito johdatti hänet työskentelemään sotarikostuomioistuimen palvelukseen Balkanille ja kansainvälisen oikeusistuimen puheenjohtajan avustajaksi Haagiin.

Sirpa Kähkönen on kadonneiden kaupunkien etsijä, arkkitehtuurin ja musiikin intohimoinen ystävä ja historiallisten romaanien kirjoittaja. Kähkösen intohimona on etsiä ja rekonstruoida menneisyyden ystäväpiirejä, joiden kohtalot sitoutuvat merkityksellisiin paikkoihin ja lihallistavat historian suuria käänteitä. Näitä ystäväpiirejä Kähkönen kutsuu tutkimuksissaan androtoopeiksi.

Huomattavin ja arvostetuin suomalainen säveltäjä Jean Sibelius tunnetaan parhaiten kansallisromanttisista töistään. Sibelius sävelsi kappaleita yliopiston tilaisuuksiin ja hänelle myönnettiin filosofian kunniatohtorin arvo vuonna 1914. Sibelius-Akatemian professori Veijo Murtomäki on tutkinut laajasti Jean Sibeliuksen musiikkia ja hänen kulttuurista merkitystään sekä valtiollis-poliittista toimintaansa. Veijo Murtomäki kiinnostui alun perin urkujen soitosta, myöhemmin mukaan tulivat musiikin teoreettinen ja analyyttinen intressi.

Helka Kekäläinen työskentelee eurooppalaisen korkeakoulutusalueen kehittämistehtävissä yksikön päällikkönä Kansallisessa koulutuksen arviointikeskuksessa. Teatteritieteen kansainvälinen kesäkoulu opetti hänelle kansainvälistymisen avaintaidot ja myönteiset kokemukset loivat rohkeutta ottaa vastaan haasteita vieraissa kulttuureissa.

Henrik Meinanderin opintie on ollut poikkeuksellisen lyhyt – ainakin maantieteellisessä mielessä. Hän valmistui ylioppilaaksi Svenska normallyceumista (Unioninkatu 2), opiskeli, tutki ja väitteli Helsingin yliopistossa (Unioninkatu 34 ja 36) ja on vuodesta 2001 lähtien toiminut professorina saman yliopiston ruotsinkielisessä historia-aineessa (Unioninkatu 38). Unioninkadun ulkopuolella Meinander on toiminut aktiivisesti paitsi opiskelijoidensa hyväksi myös sekä kotimaisissa että ulkomaisissa tieteellisissä seuroissa.

Antti Summala on pelejä tekevä filologi. Englannin kielen laitoksella hioutuneet kirjoitustaidot veivät ensin pelitoimittajaksi ja sitten pelisuunnittelijaksi. Helsingin yliopistolla syntyi myös kiinnostus järjestötoimintaan ja japanin kieleen.

Tuomas Heikkilä on yksi Suomen merkittävimpiä keskiajantutkijoita. Hänet tunnetaan pyhän Henrikin ja Lallin tappajana, pimeän keskiajan palkittuna valaisijana, digital humanitiesin pioneerina, Suomen varhaisimman kirjallisen kulttuurin tutkimuksen uranuurtajana, pyhimystutkijana – ja Villa Lanten johtajana.

Helsingin kaupunginmuseon johtaja Tiina Merisalo on luotsannut Suomen suurimpiin kuuluvaa kulttuurihistoriallista museota yli 12 vuotta, kaksikymmentä vuotta eli suuren osan työurastaan hän on tehnyt Helsingin kaupungin palveluksessa. Satavuotias uudistuva museo elää ja hengittää kaupungin ja kaupunkilaisten kanssa. Museon toiminnan kautta jokaisella on mahdollisuus rakastua Helsinkiin.

Professori Jörg Tiedemannin mukaan tiedon on oltava avointa ja vapaasti käytettävissä sekä lisäksi hänen tarkoituksiinsa monikielistä, rinnakkaista ja samansuuntaista. Laajasta tietomateriaalista kääntämisen oppiminen on kiehtovaa, mutta ihmisten tekemät käännökset sisältävät niin paljon enemmän epäsuoraa lingvististä tietoa, että hän ei kykene lopettamaan niiden keräämistä. Nykyaikainen kieliteknologia hyötyy valtavasti tällaisista resursseista, mutta myös muut humanistiset tieteet kiinnostuvat yhä enemmän niiden kanssa työskentelystä. Ja avain menestykseen on tehdä niistä vapaasti käytettäviä.

Johan Reinhold Aspelin oli suomalaisen muinaistutkimuksen uranuurtaja. Hän oli alansa ensimmäinen suomalainen professori, julkaisi ensimmäisen Suomen esihistoriaa käsittelevän yleisteoksen ja nimitettiin Suomen ensimmäiseksi valtionarkeologiksi. Suurimman elämäntyönsä Aspelin teki Suomen muinaismuistohallinnon luomisessa ja kehittämisessä. Myös nykyisen Suomen kansallismuseon perustaminen oli suurelta osin Aspelinin työn tulosta.

Salama Simonen (vuodesta 1954 Hirvonen) teki pitkän ja merkittävän uran suomalaisessa sanomalehdistössä. Hän oli Uuden Suomen toimittajana lähes 40 vuotta, koulutti tulevia toimittajia Tampereen yliopiston edeltäjässä Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa ja toimi sanomalehtialan luottamustoimissa aina eläköitymiseensä asti.

Jari Tervo kirjoittaa lehtiin, verkkoon ja kansien väliin. Julkinen kirjoittaminen alkoi boheemisti runoilla. Toimittajan työvuosikymmenen jälkeen se muuttui faktan ja fiktion välillä sukelteluun proosan ja kolumnien muodossa. Satunnaisesti työkavereita kaipaava Tervo suostui vuonna 1998 sanailemaan ajankohtaisuuksista Ylen Uutisvuoto-ohjelmaan – pesti jatkuu edelleen.

Veikko Somerpuro hyödyntää filosofian ja estetiikan osaamistaan työssään valokuvaajana. Jokainen kuvaustilanne on erilainen: kameratekniikan lisäksi huippukuvaajalta vaaditaan syvällistä näkemystä kuvan ideasta ja vuorovaikutustaitoja kuvattavan kanssa. Somerpuro on onnellinen siitä, että hänestä tuli vahingossa yksityisyrittäjä. Kuvien kautta hän kokee tuottavansa arvokasta sisältöä asiakkailleen. Se on jotain sellaista, johon hän ei mielestään kynällä pystyisi.

Yhtyeistä Atomirotta ja Notkea Rotta tunnettu laulava räppäri Mikko Sarjanen löysi kotimaisen kirjallisuuden opintojen myötä tien kirjasivistyksen maailmaan. Musiikkiharrastuksesta tuli opiskeluvuosien aikana työtä ja yliopistolla käyminen vaihtui harrastukseksi. Roikkuvan gradun Sarjanen lupaa runtata valmiiksi – tie humanistiksi on hänestä ollut jo sen saavutuksen arvoinen.

Lapin yliopiston rehtorina vuodesta 2006 toiminut Mauri Ylä-Kotola opiskeli filosofiaa Helsingin yliopistossa 1990-luvulla. Kiinnostus mediatutkimusta kohtaan vei ripeästi valmistuneen Ylä-Kotolan Rovaniemelle, missä tuntiopettajan työt vaihtuivat lehtorin pestin kautta mediatieteen professuuriksi. Mediatutkimusta kehittänyt Ylä-Kotola puhuu poikkitieteellisyyden ja korkeakoulutuksen monipuolisuuden puolesta.

Paletti Oy:n toimitusjohtaja Ville Laakso on näkevinään loogisen jatkumon polussa 90-luvun kielitieteen opiskelijasta yrittäjäksi: ”Kielen oppimisen haaste pelkässä käsillä olevassa tilanteessa, ilman kielioppia, opettajia tai kirjallisia tekstejä, on riskinottoa ja epävarmuuden hallintaa. Yrittäjänä toimiminen on hyvin samankaltaista riskien ja epävarmuuden kanssa elämistä.” Laakso ihmetteleekin, ettei yliopisto enemmän hyödynnä humanistien piileviä valmiuksia yrittäjyyteen.

Annamari Sarajas teki merkittävän uran toimittajana ja akateemikkona. Toimittajana hän vaikutti ratkaisevasti suomalaisen sanomalehdistön kulttuuriosastojen kehitykseen ja tutkijana hän kirjoitti vaikuttavia kirjallisuushistoriallisia teoksia, joissa yhdistyivät tiukka fakta ja lukijaystävällinen esitystapa. Niin toimittajana kuin professorinakin Sarajaksen johtoajatuksena oli pyrkiä aina käsittelemään kulttuuria kokonaisuutena.

Edvard af Brunér oli monipuolinen antiikin tutkija, joka pyrki professorina kehittämään antiikin kielten ja kirjallisuuden opetusta niin kouluissa kuin yliopistossa. Hänen kirjoittamansa latinan kielioppi oli käytössä yli puoli vuosisataa. Lupaava ura katkesi kuitenkin sairastumisen takia lyhyeen ja af Brunérin kansainvälisesti uraauurtava Catullus-tutkimus unohtui historian hämäriin.

Laaja-alaisesta repertuaaristaan tunnettu kulttuurin monitoimimies Mauri Antero Numminen kirjautui Helsingin yliopistoon vuonna 1960. Nummisen opiskelukavalkadiin kuului muun muassa filosofia, kielitiede, sosiologia, kansantaloustiede, inuitti- ja bantukielet sekä kansanrunous. Tutkinto jäi suorittamatta, mutta pitkä ura musiikin, kirjallisuuden ja elokuvataiteen saralla palkittiin kunniatohtoriudella vuonna 2014.

Peter Stadius on historioitsija, kulttuurintutkija ja Pohjoismaiden tutkimuksen professori. Hän on pääasiassa tutkinut kuvauksia ja käsityksiä Pohjoismaista niiden rajojen ulkopuolella. Ajallisesti Stadiuksen tutkimus on liikkunut varhaismodernin ja nykyajan välillä, ja teoreettisesti hän on yhdistänyt uudempaa aatehistoriaa kirjallisuustieteen ja kulttuurimaantieteen kanssa. Pohjoismaiden tutkimuksen keskuksen tutkimusjohtajana hän työskentelee luodakseen alustan näihin maihin liittyvien teemojen tutkimukselle. Hän haluaa myös herättää uusia kysymyksiä ja tapoja ymmärtää Pohjoismaita globaalissa kontekstissa.

Suomen historian professori Juha Siltalan psykohistoriallinen harrastus lähti 1980-luvulla liikkeelle psykoanalyyttisesta perinteestä, mutta on laajentunut vuosien varrella sosiaalipsykologian, aivotutkimuksen, evoluutiopsykologian ja taloudellisen käyttäytymistieteen suuntaan. Näkökulmista riippumatta Siltalan tavoitteena on tutkimuksissaan luoda synteesiä ihmisten ja yhteiskuntien toimintaperiaatteista historian valossa.

Kesällä 1984 juuri ylioppilaaksi valmistunut Markus Itkonen mieltyi Gill Sans -kirjaintyyppiin tietämättä, että kirjaintyyppien luokittelussa juuri se kuuluu erityisen selvästi humanistisiin – nimittäin humanististen groteskien lajiin. Nykyisin Itkonen on päätoimeltaan kirjagraafikko ja sivutoimisesti tietokirjailija ja typografian opettaja. Tiettävästi hän on myös ainoa suomalainen typografian alalta väitellyt. Gill Sans on edelleen yksi hänen suosikeistaan ja sen humanismista hän ymmärtää nyt enemmän.

Kari Hotakaisen kynästä on irronnut kaunokirjallisuutta, lasten- ja nuortenkirjoja, runoja, näytelmiä, kolumneja, lehtijuttuja ja mainostekstejä. Viiden puron kirjoitustekniikka takaa sen, että tuloksia syntyy jokaisena työpäivänä. Hotakaiselle lukija on kuningatar tai kuningas, joka lukee ja kokee tekstin haluamallaan tavalla. Kirjailijan tehtäväksi jää kirjoittaa hyvin.

Gabriel Rein työskenteli Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa muun muassa kirjaston amanuenssina, saksan kielen lehtorina ja historian professorina. Lisäksi hän toimi yliopiston rehtorina vuosina 1848–1858. Suomalaisuuden puolesta puhunut liberaali Rein aateloitiin vuonna 1856 ja hän osallistui 1860-luvulla järjestetyille valtiopäiville. Haastavana aikana rehtorina toiminut Rein tasapainoili autoritäärisen johdon ja liberaalien ylioppilaiden välillä ja joutui lopulta eroamaan yliopistoa ravistelleen selkkauksen seurauksena.

Georg Gimpl palveli lähes 40-vuotisen uransa Helsingin yliopiston saksan kielen ja Itävallan kirjallisuuden oppiaineiden parissa. Gimplin kollegat ja opiskelijat muistavat häntä lämmöllä.

Marco Mäkinen on intohimoinen brändien ja markkinoinnin puolestapuhuja, jonka elämäntehtävä on suomalaisten yritysten ja sitä kautta Suomen pelastaminen globaalissa kilpailussa. Mäkisen mukaan suomalaiset yritykset ja suomalainen yhteiskunta eivät voi kukoistaa ellemme uskalla kuunnella ja kertoa kiehtovia tarinoita. Vuonna 2016 hän julkaisee uuden brändejä koskevan kirjan yhdessä Anja ja Tuomas Kahrin sekä Ossi Ahdon kanssa.

Olof Enckellin elämänkerturit jakavat hänen uransa kahteen osaan: kaunokirjalliseen ja akateemiseen. Kumpikin on merkittävä, sillä kaunokirjailijana Enckell oli veljensä Rabben kanssa ruotsinkielisen modernismin puolestapuhujia ja professorina merkittävä suomenruotsalaisen lyriikan tutkija, jota pidetään Elmer Diktoniukseen liittyvän tutkimuksen perustajana. Toisaalta Enckellin kaunokirjallisessa tuotannossa on läsnä vahva isänmaallisuus ja romanttinen kaipuu Karjalaan, jossa hän teki pitkiä vaelluksia juuri ennen toista maailmansotaa.

Professori Timo Honkelaa on luonnehdittu renessanssi-ihmiseksi. Hän on ihmisläheisen tietojenkäsittelyn osaaja, joka haluaa selvittää kielen, mielen ja yhteiskunnan peruskysymyksiä. Filosofinen pohdiskelija, joka haluaa tekoälyn humanismin palvelukseen. Reflektoiva tutkija, jonka sydän sykkii taiteelle.

Teoreettinen filosofia oli Harri Lammin nuoruudenrakkaus, mutta ympäristöjärjestöt veivät miehen mennessään. Lammi on työskennellyt lähes koko 2000-luvun ympäristöjärjestö Greenpeacen palveluksessa. Tällä hetkellä hän kampanjoi fossiilisten polttoaineiden, varsinkin kivihiilen, käytön maailmanlaajuisen vähentämisen puolesta.

Professori Hanna Korsbergille yliopisto on ollut teatteritieteen unelmatyöpaikka, koska hän rakastaa tutkimusta ja opetusta. Työssään hän on oppinut ainakin sen, että muutos on ainoa pysyvä olotila. Arvostamiensa yliopisto-opettajien esimerkin mukaan hän on pyrkinyt olemaan aktiivinen – kaikessa. Korsberg on työmatkakävelijä, joka ajattelee parhaiten liikkuessaan.

Apulaiskaupunginjohtaja Anni Sinnemäki haaveilee Helsingin kasvusta ja kaupunkibulevardeista. Tätä ennen Sinnemäki ehti toimia eduskunnassa lähes 16 vuotta. Venäjän kirjallisuuden ja filosofian opinnot antoivat kriittisyyttä, analyysikykyä ja taitoja perehtyä kokonaisuuksiin. Opiskeluaikoinaan Sinnemäki ryhtyi kirjoittamaan sanoituksia Ultra Bra -yhtyeelle. Hän runoilee yhä.

Marjatta Väänänen on tehnyt pitkän uran toimittajana, poliitikkona ja kansalaisvaikuttajana. Hänet muistetaan 1970- ja 1980-luvuilta tiukkaotteisena ministerinä, joka puolusti kulttuurin monimuotoisuutta taistolaisuutta vastaan ja ajoi parannuksia kotiäitien asemaan. Hän oli myös Pohjoismaisen yhteistyön kannattaja ja ruotsinsuomalaisten koululaisten asianajaja. Väänänen teki myös pitkän uran naisasianaisena muun muassa Naisjärjestöjen keskusliitossa. Väänäselle myönnettiin ministerin arvonimi vuonna 1994.

Emeritusprofessori Fred Karlsson on mieleltään kielitieteen sekatyömies. Opinalana yleinen kielitiede on universaalisen laaja. Eri kielten professuureja Helsingin yliopistossa on muutamia kymmeniä. Yleinen kielitiede on näiden lisäksi olemassa kaikkia muita 6 900 kieltä sekä kielitieteen teoriaa ja metodologiaa varten.

Yhdysvaltain tutkimuksen McDonnell Douglas -professori Mikko Saikku on pitkän linjan amerikanisti ja laaja-alainen humanistinen ympäristötutkija. Tutkimustyössään Saikku on keskittynyt erityisesti Pohjois-Amerikan ympäristöhistoriaan ja Yhdysvaltain eteläosien kulttuuriin poikkitieteisessä American Studies -viitekehyksessä. Häntä kiinnostavat yhtä lailla niin Charley Pattonin blueslyriikka, James Fenimore Cooperin ja Zachris Topeliuksen luontokäsitykset, film noir, Daniel Boonen ja Martti Kitusen vertailu kuin cajun-ruokakulttuurikin.

Suomen merkittävimmäksi sanomalehtimieheksi aikalaistensa kutsuma Axel Lille oli Suomen ruotsalaisuusliikkeen vahva vaikuttaja usean vuosikymmenen ajan. Hän päätoimitti maan johtavaa ruotsinkielistä lehteä, perusti Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen ja toimi sen puheenjohtajana sekä puhui painokkaasti Suomen itsenäisyyden puolesta. Suomessa 6.11. vietettävä ruotsalaisuuden päivä perustettiin Lillen aloitteesta vuonna 1908.

Nuorukaisena alkanut taikuriharrastus on vaikuttanut Heikki Nevalan elämään peruuttamattomasti. Huvielämän tutkimiseen erikoistuneena tietokirjailijana hän on julkaissut alaa käsitteleviä teoksia, joista viimeisin kertoo suomalaisesta sirkus- ja tivolitoiminnasta 1900–1950-luvuilla. Taiteilijanimen Heikki Harha omaksunut Nevala keikkailee taikurina ja suunnittelee parhaillaan uuden teoksen aloittamista.

Sanna Kaisa Spoof tuntee korkeakoulu- ja tutkimuskentän laaja-alaisesti. Tätä nykyä hänen työhönsä kuuluvat tutkimusvilpin torjunta kaikilla tieteenaloilla sekä ihmistieteiden alan eettinen ennakkoarviointi. Työpöydällä on suositus yliopistoille väitöskirjan ohjaus- ja tarkastusprosessin eettisyydestä. Kansatieteilijästä ei siten tullutkaan ”perinnepoliisia” vaan ”tiedepoliisi”.

Marjo Timonen tietää usein jo ennakkoon, mistä tv-uutisissa puhutaan. Hänen tehtävänään eduskunnan tieto- ja viestintäjohtajana on tiedottaa eduskunnasta ja edistää työpaikkansa avoimuutta, julkisuutta ja vuorovaikutusta. Suomen eduskunta on maailman avoimin parlamentti, mistä voidaan kiittää myös Marjo Timosen hankkimaa rautaista ammattitaitoa viestinnän johtotehtävissä.

Johanna Vakkari on nykytaiteeseen, vanhaan italialaiseen taiteeseen ja oppihistoriaan erikoistunut taidehistorioitsija, joka toimii Suomen Lontoon instituutissa taide- ja kulttuuriohjelman päällikkönä. Ennen Lontooseen siirtymistä hän työskenteli Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa ja sitä aikaisemmin opetti ja teki tutkimusta parinkymmenen vuoden ajan Helsingin yliopistossa taidehistorian oppiaineessa. Hän on vastannut myös oman alansa luottamustehtävistä, muun muassa toimimalla Taidehistorian Seuran puheenjohtajana sekä sen julkaisusarjan ja TAHITI-verkkolehden päätoimittajana.

Emeritusprofessori Yrjö Kaukiainen on koivistolaisten merenkulkijoiden sukua. Kansainvälisesti merkittävä merihistorian tutkija Kaukiainen korostaa, että nykyisenä globalisoitumisen aikana on tärkeää tutkia ihmisten ja kulttuurien kohtaamisia. Merihistoria on erinomainen työväline tällaiseen tutkimukseen.

Sten Björkman on Helsingin yliopistomuseon museonjohtaja. Taidehistorian opintojen jälkeen Björkman työskenteli tutkijana ja tutkimuspäällikkönä useammissa museoissa. Yliopistomuseo on hänen johtajuuskautensa aikana avannut tähtitieteen yleisökeskus Helsingin observatorion sekä yliopiston päärakennukseen uuden pysyvän päänäyttelyn. Katse on muutenkin tulevaisuuteen: niin kokoelmatyö kuin näyttelytoimintakin ovat astumassa uusille urille.

Outi Alanko-Kahiluoto on kolmannen kauden kansanedustaja ja Vihreän eduskuntaryhmän puheenjohtaja Itä-Helsingistä. Hän ehti toimia opettajana ja tutkijana Taiteiden tutkimuksen laitoksella 13 vuotta ennen valintaansa kansanedustajaksi. Humanismi on Outin mielestä myötäelämisen kykyä ja sen harjoittaminen kuuluu poliitikon perusammattitaitoon. Humanismi on kykyä tuntea empatiaa, mutta pysyäkseen elossa empatian on saatava muuttua teoiksi ja toiminnaksi, Outi sanoo.

Tuija Talvitie pääsi tuoreena maisterina British Council Finlandiin sijaisen sijaiseksi ja vietti lopulta organisaatiossa yli 20 vuotta. Vuodesta 2009 lähtien Talvitie on perehtynyt juurisyiden etsimiseen kansainvälisen konfliktinratkaisujärjestön, Crisis Management Initiativen toiminnanjohtajana. Omaa ajatteluaan hän tuulettaa think tank -yhteisöissä jakaen samalla osaamistaan ja kokemuksiaan.

Liisa Tiittula on saksan kielen professori, jonka vastuualueena on kääntäminen ja käännöstiede. Tutkimuksessa hänelle on tärkeätä tieteidenvälinen yhteistyö ja yhteiskunnasta kumpuavien kysymysten selvittäminen. Työelämäyhteistyö on tärkeää niin koulutuksessa kuin tutkimuksessa.

Historiaa ja yhteiskuntatieteitä Helsingin yliopistossa opiskelleesta Pekka Impiöstä piti tulla ainevalintojensa perusteella joko toimittaja tai diplomaatti, mutta yritysmaailma veti lopulta pidemmän korren. EU-kokonaisuuden opiskellut Impiö siirtyi valmistuttuaan elinkeinoelämän asiantuntijatehtäviin. Nyt Impiö työskentelee vuonna 2009 perustetun suomalaista opettajaosaamista tuotteistavan ja yksityisiä lisäopetuspalveluja tarjoavan TutorHouse Oy:n toimitusjohtajana.

Emeritusprofessori Kimmo Koskenniemi aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa 1960-luvun lopulla matematiikan parissa. Tietojenkäsittelyyn ja ohjelmointiin viehättynyt Koskenniemi siirtyi yliopiston laskentakeskukselta 1980-luvulla humanistien pariin tavoitteenaan yleisen kielitieteen ja tietojenkäsittelyopin yhdistäminen. Sanamuotojen tunnistamiseen käytettävän ns. morfologisen kaksitasomallin kehittänyt Koskenniemi toimi yli kahden vuosikymmenen ajan tietokonelingvistiikan ja kieliteknologian professorina.

Jan von Platon johtotähtenä on ollut loogikko ja filosofi Bertrand Russellin lausuma, jonka mukaan "universumi ei tunnusta universiteetin rajoja." Hän on asiaa sen kummemmin pohtimatta julkaissut artikkeleita filosofian, matematiikan ja tieteen historian lehdissä. Tavoite "kirjoittaa seitsemän kirjaa" on lähellä, niitä on nyt valmiina viisi tai kuusi laskutavasta riippuen.

Marjut Vehkasen kiintymys Suomen kielen ja kulttuurin edistämiseen, tukemiseen ja tutkimiseen näkyivät jo opintojen aineyhdistelmän valinnassa. Suomen historia, suomen kieli ja kotimainen kirjallisuus maustettuna kansainvälisellä politiikalla ja yleisellä historialla antoivat ehkä suunnan tulevalle kansainväliselle uralle. Kuten niin usein, sattumallakin oli osuutta asioihin.

Kiasman johdossa kesällä 2015 aloittanut Leevi Haapala on työskennellyt Nykytaiteen museossa eri rooleissa jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Helsingin yliopistosta vuonna 2011 taidehistoriasta väitellyt Haapala ehti toimia vuoden ajan Taideyliopiston taiteen ja esittämiskäytäntöjen Praxis-professorina. Nykytaiteesta ja Kiasman roolista kertova Haapala tarjoaa kurkistuksen tulevan ARS17-näyttelyn teemoihin.

Juha Janhunen opiskeli alun perin uralilaisia ja altailaisia kieliä sekä mm. japania, myöhemmin myös mm. geologiaa ja geofysiikkaa. Hän aloitti yliopistouransa suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen assistenttina Helsingin yliopistossa vuonna 1973 ja väitteli samojedikielistä vuonna 1986. Vuodesta 1994 hän on toiminut Itä-Aasian kielten ja kulttuurien professorina ja vastaa tällä hetkellä Aasian-tutkimuksen oppiainekokonaisuudesta Maailman kulttuurien laitoksessa. Jo opiskeluaikanaan hän oleskeli pitempään Unkarissa ja Japanissa, ja myöhemmin hän on toiminut vierailevana professorina useissa japanilaisissa yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa.

Tomi Huttunen on venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori, joka päätyi alalle Dostojevskin ja venäläisen rockin ansiosta. Hän kadehtii joskus itseään siitä, että saa lukea työkseen venäläisiä kirjoja ja puhua niistä.

Päivi Paappanen on punkkari ja maailmanmatkaaja, josta tuli kulttuuriantropologian maisteri ja kustantamon johtaja. Suomen kylmät talvet hän kestää hyvän kirjallisuuden turvin.

”Eipä ollut osuustoimintakaan mun alaa”, totesi Sami Karhu opiskeluaikoinaan vaikean kurssin päätteeksi. Osuustoiminnan kiemurat tuntuivat haastavilta ja huono arvosana harmitti. Mutta sitten valtionhallinnon pätkätöissä työskennellyttä Karhua pyydettiin tutkijaksi osuustoimintaa koskevaan historiahankkeeseen, ja siitä avautui pitkä ura Pellervo-Seurassa aina toimitusjohtajaksi asti.

Anja Snellman valtaa aina uusia elämänalueita silkkaa uteliaisuuttaan. Kirjailijana hänet tunnetaan hyvin, mutta hän on myös pitkän linjan journalisti. Media-alan uutta on haastatteluohjelman toimitustyö digitelevisioon. Anja Snellman on juuri saanut päätökseen erityistason ratkaisukeskeisen psykoterapian opinnot ja nyt hänellä on työn alla kotimaisen kirjallisuuden maisteriopinnot.

Kauko Laitinen on opiskellut ja työskennellyt Helsingin yliopistossa 20 vuotta tehden työuransa humanistisessa tiedekunnassa. Japanissa ja Kiinassa on vierähtänyt aikaa peräti 19 vuotta samalla tavoin kieltä ja kulttuuria opiskellen sekä työtehtävissä Suomen suurlähetystöissä Pekingissä ja Tokiossa sekä Suomen Japanin instituutissa. Tämän Aasian ja Tyynenmeren alueen asiantuntijan yksi merkittävistä saavutuksista oli tuoda Suomeen ja Helsingin yliopistoon Konfutse-instituutti, joka edistää Kiinan kielen ja kulttuurin tuntemusta Suomessa.

Janne Saarikivi on liian täsmällinen taiteilijaksi, mutta liian boheemi huippututkijaksi. Hän ajattelee, että tutkimuksen julkaisemista on paitsi huippujournaalissa kirjoittaminen myös yhteisöllinen työ kielivähemmistöjen parissa, luennoiminen ja kolumnoiminen. Saarikivi on levoton ja aloittaa koko ajan uusia asioita, joista vähintään puolet jää kesken. Enää se ei ahdista häntä, sillä hän tietää, että toiset asiat valmistuvat.

Antti Aarne teki merkittävän uran kansankertomusten tutkimuksen parissa ja erityisesti perinnekokoelmien kansainvälisen luokittelun kehittämisessä. Aarnen luomaa kansansatujen juonien typologiaa hyödynnetään edelleen ympäri maailmaa. Hän onkin yksi kansainvälisesti tunnetuimmista folkloristeistamme.

Sielultaan ikuiseksi juoksijaksi tunnustautuva Tuuli Merikoski on niittänyt mainetta huippu-urheilijana. Naisten 800 metrin suomenennätyksen haltija suoritti yleisen kielitieteen opinnot Helsingin yliopistolla. Hallitusammattilaisena urheilutoiminnan eri tasoilla vaikuttava Merikoski tunnetaan kansainvälisillä kentillä urheilijoiden opinto- ja urasuunnitteluun (Dual Career) erikoistuneena asiantuntijana ja uraohjaajana.

Simo Parpola on Helsingin yliopiston assyriologian emeritusprofessori. Hänen erikoisalansa on muinainen Assyrian suurvalta, jonka tutkimuksen hän on nostanut uudelle tasolle kansainvälisillä tutkimushankkeillaan ja perinteisiä käsityksiä ravistelevilla tutkimuksillaan. Tieteellisen työnsä ohella Parpola on ajanut sorrettujen ja vainottujen nykyassyrialaisten asiaa ja osallistunut uhanalaisten sukukieltemme elvytykseen Venäjän Karjalassa.

Anna-Liisa Haavikko on toimittaja, jonka uteliaisuus menneisyyttä ja nykyisyyttä kohtaan soljuu sulassa sovussa hänen työssään. Kyseliäs Haavikko uskoo sattuman voimaan juttuja metsästäessään. Toimittajana Haavikko on yhtä hyvin kotonaan Ylen Julkisen sanan kuin runoilija Aila Meriluodon päiväkirjateoksen tekijänä.

Eeva Ahtisaari on päässyt seuraamaan niin rauhanneuvotteluja kuin Namibian ensimmäisten vapaiden vaalien toteutumista. Vuosien aikana hänelle on tullut tutuksi monet erilaiset elämäntavat Suomessa ja ulkomailla. Historian opinnoissa hän suoritti humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnon ja auskultoi 1960-luvulla. Pari vuosikymmentä myöhemmin Ahtisaari palasi jatkamaan opintoja. Tutkinnon loppuun saattaminen ei taannut hänelle työpaikkaa tai uraa, mutta se mullisti hänen ajattelunsa.

Professori Jyrki Nummea ovat yliopistossa aina viehättäneet intellektuaalisesti itsenäiset ja erikoiset persoonallisuudet. Kun 1970-luvun puolivälissä astui päärakennuksen kuppilan pieneen tupakkatilaan, saattoi siellä tavata vaikkapa filosofi Pertti ”Lande” Lindforsin päiväoluella ja kuulla livenä kuuluisan ”Landen paradoksin”. Tämä oli aikansa varjo-opetusta, joka löi laudalta muutaman himmeämmän kurssin.

Suomalaisen historiantutkimuksen keskeisimpiin nimiin kuuluva Päiviö Tommila aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa 1950-luvun alussa. Tuottelias historiantutkija toimi uransa aikana laajojen historiahankkeiden vetäjänä. Helsingin ja Turun yliopistoissa tehtyjen professuurien lisäksi hänet tunnetaan myös kaudestaan Helsingin yliopiston rehtorina. Alumnitoiminnan alkusysäykseen osallistunut Tommila isännöi rehtorin ominaisuudessa yliopiston 350-vuotisjuhlia.

Indologian emeritusprofessori Asko Parpola kuuluu maailman johtaviin Indus-kulttuurin ja Sāmavedan tutkijoihin. Kymmenillä Intiaan suuntautuneilla matkoilla ovat tulleet tutuiksi niin tuhansia vuosia vanhat Veda-rituaalit kuin sanskritinkieliset käsikirjoitukset. Opiskeluaikoinaan myös klassisiin kieliin perehtynyt Parpola muistaa elävästi vuonna 1963 Villa Lantessa järjestetyn Rooman topografian kurssin.

José Filipe Silva syntyi Portugalin Portossa. Hän opiskeli kulttuuriantropologiaa vuoden Lissabonin yliopistossa ja työskenteli samalla amatöörinäyttelijänä, mutta muutti sitten takaisin Portoon opiskelemaan filosofiaa. Valmistuttuaan hän opetti useissa lukioissa, kunnes löysi Roomassa keskiajan filosofian viehätyksen. Vuonna 2004 hän muutti Helsinkiin työstämään tohtorinväitöskirjaansa.

Suomalaisen kansakoululaitoksen isäksi tituleerattu Uno Cygnaeus ehti aloittaa opintonsa Turun Akatemiassa ennen vuoden 1827 paloa. Helsingissä opintonsa päättänyt Cygnaeus matkusti papin virassa ympäri maailmaa laajentaen samalla kasvatustieteellisiä käsityksiään. Myöhemmällä iällään Jyväskylän opettajakoulutusseminaaria johtanut ja kansakoululaitoksen ylitarkastajan virassa toiminut Cygnaeus vaikutti ratkaisevasti suomalaisen peruskoulutuksen muovautumiseen.

Pitkän linjan Pohjois-Amerikan tutkija emeritusprofessori Markku Henriksson on saanut laajalti tunnustusta valtameren takana. Hän oli vuoteen 2014 asti humanistisen tiedekunnan ensimmäisen lahjoitusprofessuurin, McDonnell Douglas -oppituolin haltija. Henrikssonilla on yhteiskuntantieteilijän tausta, mutta suuren osan urastaan hän työskenteli humanistisen tiedekunnan alaisessa Renvall-instituutissa. Henriksson on aina rohkaissut opiskelijoitaan kenttätyöhön. Tutkijan pitää tietää millaista tutkittavalla alueella on.

Otto Wille Kuusinen kuuluu Suomen 1900-luvun kiistellyimpiin hahmoihin – hän on saanut osakseen sekä rankkaa arvostelua että ihailua. Hänet muistetaan ehkä parhaiten poliittisista rooleistaan Suomen sisällissodassa 1918 sekä talvisodassa niin kutsutun Terijoen hallituksen johtajana 1939–1940 sekä työstään Suomen Kommunistisen Puolueen parissa. Kuusinen oli kuitenkin paitsi ideologi, myös runoilija, Jyväskylän lyseon herkkä monilahjakkuus, jolle povattiin nuorena jopa professorin uraa.

”Kahdesta pahasta valitsen aina sen, jota en ole ennen kokeillut.” Tämä Mae Westin tokaisu viitoittaa myös Kirsti Mannisen uraa. Hän on tutkinut mm. Akateemista Karjala-Seuraa, pakinoita ja naistenviihdettä ja kirjoittanut kirjallisuusarvosteluja, tietokirjoja, dekkareita, romaaneja, lasten- ja nuortenkirjoja ja televisiosarjoja. Juuri nyt hän työstää musikaalia.

Alice Martin opiskeli yliopistossa hyödyllisiä asioita, kuten muinaisenglantia ja metriikkaa. Opinnot jäivät pitkäksi aikaa tauolle, kun hän sai WSOY:ltä töitä – ensin kääntäjänä ja sitten suomennetun kaunokirjallisuuden kustannustoimittajana. Kymmenen vuotta kestäneen Shakespearen näytelmätuotannon uusien suomennosten toimittamisen aikana Shakespearesta tuli tärkeä osa Martinin elämää.

Kansanvalistajana ja liberaaliajattelijana tunnettu Zachris Castrén opiskeli Helsingin yliopistossa uskonnonfilosofiaa ja siveysoppia 1800-luvun lopulla. Ylioppilaskunnan puheenjohtajana toiminut Castrén kirjoitti sekä Päivälehteen että Valvojaan. Yliopistolla hänet muistetaan pidettynä opettajana ja kollegana. Nuorsuomalaisen puolueen kansanedustajaksi vuoden 1909 vaaleissa valittu Castrén työskenteli elämänsä loppuvuodet Helsingin suomenkielisen työväenopiston johtajana. Työväenopistoliikkeen sieluksi tituleerattu Castrén kehitti liikkeelle tieteenomaista pohjaa.

Oman tien löytäminen ei ole yksinkertaista, mutta matka on tärkein, pohtii Olli Vänskä. Maisterintutkinto jäi tekemättä, kun musiikki vei maailmalle ja utelias luonne johti journalismiin. Toimittajana ja viulistina Vänskä tasapainoilee työssään metallimusiikin ja it-maailman välillä.

Yhteiskunnallisia ja yksilöpsykologisia aiheita käsitellyt kirjailija Maila Talvio muistetaan tummanpuhuvan kirjoitustyylinsä ohella erinomaisena puhujana. Kuolemaa ja melankoliaa käsittelevien teosten vastapainona Talvion pitämät puheet sisälsivät optimistisemman katsantokannan ja uskoa edistykseen. Satakuntalaisen osakunnan parissa tiiviisti toimineelle Talviolle myönnettiin Helsingin yliopiston filosofian tohtorin arvo vuonna 1950.

Gunnar Suolahti loi kulttuurihistoriallisen tutkimussuuntauksen Suomeen. Hänet tunnetaan tarkasta tutkimustyöstä ja laajojen aineistojen käyttämisestä. Etenkin Suomen papistoa koskevissa tutkimuksissaan Suolahti rakensi yksityiskohtien kautta kuvauksen laajemmasta kokonaisuudesta. Professorin tehtävien ohessa Suolahti osallistui osakuntatoimintaan ja tieteellisten seurojen johtotehtäviin.

Olavi Paavolaista pidetään yhtenä suomalaisen kulttuurielämän ristiriitaisimmista hahmoista. Tulenkantajissa nuoruusvuosinaan vaikuttanut kirjailija, esseisti ja kriitikko seilasi aikansa ääriaatteiden välillä. Paavolaista kiehtoivat yhtäältä karjalainen perinne ja kansalaismaisemmat, mutta toisaalta maailmaa kiertänyt kosmopoliitti viehättyi ajankohtaisista aiheista futurismista fasismiin.

Teatteritieteen opinnot auttoivat Viljami Puustista löytämään kirjoittamisen taidon. Musiikkitoimittajana tunnettu Puustinen on julkaissut kolme rockhistoriikkia. Seuraavassa kirjassaan hän sukeltaa 1800-luvun lopun suomalaiseen kulttuurihistoriaan.

Estetiikka oli oivallinen pääainevalinta monialaiselle innovaattorille, vaikka Laura-Maija Hero ei tiennyt vielä opiskellessaan estetiikkaa, mikä hänestä tulisi isona. Hän oli kuitenkin syvästi kiinnostunut visuaalisesta maailmasta, luovuudesta ja innovatiivisuudesta sekä ihmisestä sosiaalisena maailmassaolevana. Nyt jälkeenpäin Hero on oivaltanut sen olleen nerokas valinta yhdistettynä erilaisiin sivuaineisiin ja täydentäviin opintoihin markkinoinnin ja teknologian saralla.

Erja Tenhonen-Lightfoot on tulkkauksen yliopisto-opettaja. Hän on toiminut pitkään kaikilla tulkkauksen eri osa-alueilla, erityisesti konferenssitulkkina. Tenhonen-Lightfoot nauttii nähdessään opiskelijoidensa omaksuvan tulkin hyviä työtapoja ja menestyvän työelämässä. Hän näkee koneellisissa tulkkaus- ja kääntämisvälineissä paitsi riskejä, myös paljon mahdollisuuksia.

Liisa Savunen opiskeli historiaa ja teki väitöskirjansa antiikin historiasta. Työura ei vienyt kuitenkaan tutkijan tehtäviin vaan tiedehallintoon, tiede- ja korkeakoulupolitiikkaan sekä kulttuuritoimintaan. Hallinnossa on hyötyä monipuolisesta humanistisesta koulutuksesta.

Suomen Kulttuurirahaston johdossa uransa tehnyt klassillisen filologian tohtori Paavo Hohti puhuu yleissivistävän humanistisen koulutuksen puolesta ja varoittaa alan tutkimuksen välineellistymisestä. Taiteen ja tutkimuksen edistämiselle elämänsä omistanut Hohti on huolissaan tutkimusrahoituksen kehitystrendistä. Kaisa-kirjastoon viehättynyt professori kokee säätiötoiminnassa viettämiensä vuosien jälkeen Helsingin yliopiston yhä henkiseksi kodikseen.

Melkein 100-vuotiaaksi elänyt Tyyni Tuulio ehti ahkeroida kuuden vuosikymmen ajan kirjailijana, suomentajana ja tutkijana. Tuulio oli lisäksi mukana kulttuurielämän luottamustehtävissä, joiden kautta hän pääsi luontevasti vaikuttamaan tasa-arvoasioihin. Valoisa maailmankatsomus yhdistettynä kirjoittamisen intohimoon antoivat Tuuliolle mahdollisuuden tuoda kirjojensa kautta esiin tärkeinä pitämiään asioita.

Oiva Tuulio kuului Suomen ensimmäisiin hispanisteihin. Hän aloitti Espanjan kulttuurin ja kirjallisuuden tekemisen tunnetuksi suurelle yleisölle Suomessa. Tuulio järjesti ensimmäisten joukossa käytännön espanjan kielen kursseja Helsingin yliopistossa. Professorina ja Satakuntalaisen osakunnan inspehtorina hän osallistui opiskelijoiden kulttuurikasvatukseen myös luentosalien ulkopuolella.

Musiikkitieteen dosentti Toivo Haapasen ura musiikintutkijana, kapellimestarina ja Yleisradion musiikkipäällikkönä huipentui henkilökohtaiseen ylimääräiseen musiikkitieteen professuuriin Helsingin yliopistossa. Tutkimuksellisten saavutustensa lisäksi hän oli pitkäaikainen vaikuttaja Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina.

Emeritusprofessori Jaakko Frösén aloitti tutkimuksensa kielitieteen metodeista. Kansainvälinen ura aukeni papyrustutkimuksesta ja jatkui Egyptistä Petran arkeologisille kaivauksille. Ateenan-instituutin työryhmä puolestaan tutki hellenististä kautta. Akateemisen maailman ulkopuolella Frösén tunnetaan lukuisista yleistajuisista kirjoituksista, esitelmistä, näyttelyistä, haastatteluista sekä itäisen Välimeren maiden asiantuntijaopastuksista.

Leevi Madetoja nousi vaatimattomista lähtökohdista suomalaisen musiikin suurmieheksi. Hän kuului ensimmäisiin merkittäviin suomalaisiin säveltäjiin, jotka hakivat tärkeimmät virikkeensä Ranskasta. Madetojan säveltämää Pohjalaisia-oopperaa on luonnehdittu jopa kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi oopperaksi. Hän oli sukupolvensa merkittävin suomalainen sinfonikko.

Maria-Liisa Nevala sanoo eläneensä taiteelle ja taiteesta. Ensin yliopistossa kirjallisuuden opintoja, sitten kirjallisuuden tutkimusta ja opetusta ja viimein kirjallisuus muuttui lihaksi teatterin näyttämöllä. Kansainväliset kontaktit ja työskentely ulkomailla ovat olleet Maria-Liisa Nevalalle elämänsuola. Töihin on liittynyt usein myös luottamustehtäviä.

Tuija Wahlroosin ammatillinen identiteetti on kiteytynyt Gallen-Kallela museon ja kuvataiteilija Akseli Gallen-Kallelan ympärille. Vaikka yhden henkilön elämäntyön parissa toimiminen saattaa kuulostaa rajatulta, kokee Wahlroos työympäristönsä erittäin rikkaana.

Cecilia af Forselles vaikuttaa laajasti tiedeyhteisössä tieteellisten seurojen ja eri instituutioiden luottamuselimissä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastonjohtajana hän toimii näköalapaikoilla seuraten tietoyhteiskunnan, tiedonvälityksen ja tutkimuksen kehitystä ja muuttumista. Taidetta ja luonnonihailua harrastavana tutkijana hän liikkuu monitieteisellä kentällä, laajasti kiinnostuneena ympäristöhistoriasta, kulttuurientutkimuksesta sekä kulttuuri-, aate- ja tieteen historiasta.

Jan-Ola Östman on pohjoismaisten kielten professori, joka on liiankin monessa mukana. Hänellä on alati uusia, usein riskialttiita, joskus mahdottomia ideoita. Potentiaalisesti toivottomiakin ideoita pitää kokeilla. Niitä on aina nurkan takana odottamassa sitä, että joku osoittaa ne vääriksi. Östmanin motto on: Ymmärrys on tavoitteemme, totuuksiin emme koskaan yllä, mutta meidän tulee jatkuvasti pyrkiä löytämään niitä.

Tommi Salomaa on musiikki- audio- ja IT-alan yrittäjä, digitaalisen ajan äänikäsityöläinen. Hänessä on suuri osa muusikko-taiteilijaa ja ripaus nörttiä, mutta hän on kokonaan humanisti. Salomaa voisi mielestään luonnehtia itseään myös ikuiseksi opiskelijaksi, jonka gradu jäi aikanaan kesken neljän bändin, päivätyön sekä musiikkibisnesten kehittämisen vietyä kaiken energian.

Martti Pärssinen on laaja-alainen Latinalaisen Amerikan tutkimuksen professori, jolla on kansainvälisesti arvostettu erityistietämys Andien ja Amazonian kulttuureista. Arvokkainta hänen tutkimusmatkoillaan ja muissa tehtävissään on ollut erilaisten ihmisten tapaaminen. Aamulla on saatettu herätä savimajasta ja illalla ruokailtu vaikkapa ministerin tai presidentin pöydässä.

Dosentti Kai Häggmania on nimitetty ”suomalaisen kustannushistorian merkittävimmäksi asiantuntijaksi”. Hän on kirjoittanut 2000-luvulla viisi jykevää tutkimusta kirja- ja kustannusalan historiasta. Tämän lisäksi hän on tutkinut mm. perhehistoriaa, metsäteollisuutta ja suomalaista arkea. Häggman on ylpeä siitä, että hän on viimeiset 30 vuotta elättänyt perheensä akateemisilla pätkätöillä, kirjoja kirjoittamalla.

Etnologiasta filosofian tohtoriksi väitellyt Laura Hirvi on urallaan ehtinyt moniin erilaisiin työtehtäviin. Tällä hetkellä hän toimii Suomen Saksan-instituutin johtajana Berliinissä. Ennen lähtöään Saksaan Hirvi työskenteli tutkijana maahanmuuton parissa. Tutkijakokemustaan hän pääsee hyödyntämään myös nykyisessä työssään: Suomen Saksan-instituutin vuoden 2016 teema on maahanmuutto ja liikkuvuus.

Maamme ensimmäistä taidehistorian professoria, Johan Jakob Tikkasta on luonnehdittu karismaattiseksi, henkeväksi, epäkonventionaaliseksi ja etelämaalaisen eloisaksi luennoitsijaksi, jonka opetus tunkeutui paitsi kuulijan mieleen myös tämän sydämeen.

Filosofian professori Johan Jakob Tengströmin monitieteellistä lähestymistapaa oppiaineeseensa ei arvostettu aikalaisten parissa. Sen sijaan häntä on kutsuttu jopa aikansa parhaaksi suomalaiseksi historioitsijaksi. Tengströmin suurin elämäntyö oli ammattitaitoisten virkamiesten kouluttaminen ja hänet myöhemmin varjoonsa jättäneiden fennomaanivaikuttajien kasvattaminen.

Professori Sara Negrin alma mater on 793-vuotias Padovan yliopisto Italiassa, missä hän väitteli aiheenaan logiikka ennen Suomeen muuttamistaan vuonna 1996. Hänen tutkimuksensa todistusteoriasta rakentavat sillan filosofisen logiikan normatiivisen, deskriptiivisen ja deduktiivisen aspektin välille.

Pirjo Kukkonen on Helsingin yliopiston ensimmäinen ruotsin kielen kääntämisen professori. Hän on semiootikko ja käännöstutkija Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitoksessa, jossa hän vastaa kansalliskieltemme suomen ja ruotsin sekä pohjoismaisten kielten kääntämisen opetuksesta ja tutkimuksesta. Semiootikkona hän liikkuu merkkien ja merkitysten kielipeleissä ja tutkii sitä, miten merkitys syntyy ja miten erilaisia maailmoja käännetään.

Maanviljelijäperheen poika Matthias Akiander menestyi akateemisella urallaan suorittamatta akateemista loppututkintoa. Akianderista tuli yliopiston venäjän kielen ja kirjallisuuden professori sekä arvostettu historioitsija ja kielimies. Hän tutki muun muassa Suomen itäistä hiippakuntaa ja uskonnollisia liikkeitä. Hän kehitti myös koululaitoksessa ja kirkon piirissä käytettävää suomen kieltä kirjoittamalla oppikirjoja ja korjaamalla suomennoksia.

Mikael Reuter on kielitieteilijä, kielenhuoltaja, kääntäjä, nordisti ja järjestöaktiivi. Hän on työskennellyt erityisesti sen puolesta, että ruotsin kieli Suomessa säilyisi täysikelpoisena ruotsin kielen varianttina, jota voi käyttää kaikissa yhteiskunnan toiminnoissa. Reuter näkee ruotsin kielen tärkeänä linkkinä Ruotsiin ja muihin Pohjoismaihin.

Juha Henriksson opiskeli diplomi-insinööriksi ja työskenteli tuotannonohjausjärjestelmien parissa. Lama-vuosien aikana hän päätti vaihtaa musiikin pariin ja löysi henkisen kodin Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitokselta. Musiikintutkimuksen popularisoinnin ohella Henriksson työskentelee johtajana Musiikkiarkisto JAPAssa, jossa useiden tutkintojen tuoma kokemus on ollut vain eduksi.

Keskikoulun ammatinvalinnan ohjaaja totesi Terttu Nevalaisen soveltuvan parhaiten suurtilan emännäksi. Sitä hänestä ei tullut – Kainuussa suurtiloja oli harvassa – mutta tutkimuksen huippuyksikön luotsaaminen toistakymmentä vuotta on luultavasti edellyttänyt englannin professorilta vastaavia avuja.

Suomen Kulttuurirahaston yliasiamies, professori Antti Arjava on klassillinen filologi, joka on tutkinut antiikin naisen asemaa sekä julkaissut Jordanian Petrasta löydettyjä hiiltyneitä papyruksia. Kesken jääneet opinnot Helsingin kauppakorkeakoulussa antavat pätevyyden vastata Kulttuurirahaston miljardiomaisuudesta. Latinan ja muinaiskreikan lisäksi Arjava tutkii vapaa-aikanaan lintuja.

Karita Laisi on aktiivinen humanisti, yhdistysihminen, maailmanparantaja ja virkamies. Hän uskoo aktiiviseen kansalaisuuteen, joka muuttaa maailmaa lähellä ja kaukana. Kehitysyhteistyössä mukana oleva tarvitsee kokemusta kehityksen tekemisestä ruohonjuuritasolta. Tällä hetkellä Laisi on ulkoministeriön palveluksessa Palestiinalaisalueella ja monet kotimaan harrastukset, kuten sirkus ja teatteri, ovat tauolla.

Estetiikan professori Arto Haapala on kiinnostunut paitsi taideteoksista niiden moninaisissa ilmenemismuodoissaan myös arkisten ilmiöiden esteettisestä problematiikasta. Hän on Suomen Estetiikan Seuran pitkäaikainen puheenjohtaja ja Kansainvälisen soveltavan estetiikan instituutin neuvottelukunnan puheenjohtaja. Hänellä on luottamustehtäviä monissa kansainvälisissä järjestöissä. Haapala uskoo esteettisten arvojen voimaan: ne ovat keskeisiä tekijöitä ihmisen hyvinvoinnissa ja tärkeitä myös elinympäristöämme koskevassa päätöksenteossa.

Professori H. K. Riikonen kuuluu niihin humanistitutkijoihin, joille ahdas spesialisoituminen on vierasta. Hänen tutkimusintressinsä ulottuvat antiikin traditioista suomennosten historiaan, eräisiin keskeisiin koti- ja ulkomaisiin kirjailijoihin sekä oppihistoriaan. Kirjallisena päätyönään hän pitää kuitenkin laajaa kirjeenvaihtoaan kollegoiden ja ystävien kanssa; siitä on toistaiseksi julkaistu koulu- ja opintovuosien kirjeenvaihto vuosilta 1961–1976 professori Eero Tarastin kanssa.

Mikko Tolonen on aate- ja filosofian historian tutkija, joka on viettänyt siivun elämästään pohtiessaan, miksi yksityiset paheet aiheuttavat myös yhteistä hyvää. Tolonen koki postdoc-vaiheessa herätyksen modernien tietojenkäsittelymenetelmien sovellusmahdollisuuksiin historiantutkimuksessa. Sittemmin hän on jäänyt koukkuun digitaalisiin ihmistieteisiin.

Kirsti Simonsuuri on tutkija, kirjailija, runoilija ja kääntäjä, jonka ura ja intohimot ovat yhtä lailla kansainvälistä kuin suomalaistakin juurta. Hän on elänyt puolet elämästään ympäri maailmaa antiikin kirjallisuuden tutkimuksen parissa. Simonsuuri tunnetaan myös lukuisista William Shakespearen ja Virginia Woolfin tuotantojen suomennoksista.

Helsingin yliopiston Piirustuslaitos on Suomen vanhin taideopetusta antanut julkinen oppilaitos. Piirustuslaitos on osa humanistista tiedekuntaa ja on kulkenut yliopiston mukana vuodesta 1707 lähtien. Useat suomalaisen taiteen merkkihenkilöt ovat joko opiskelleet tai opettaneet Piirustuslaitoksella. Tähän esittelyyn olemme valinneet heistä kolme edustamaan Piirustuslaitosta: Magnus von Wrightin, Eero Järnefeltin ja Albert Edelfeltin.

Tasa-arvo on intohimo, jonka Tapio Bergholm voinut hyvin yhdistää työhönsä historiantutkijana. Ongelmana hän on kokenut sen, että sekavien ja ristiriitaisten tapahtumien selkeä ja ymmärrettävä kuvaaminen usein tekee todellisuudelle kohtuutonta väkivaltaa. Bergholm toimii tällä hetkellä Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestössä erikoistutkijana ja tasa-arvoasioiden parissa.

Kiinalaisen kirjallisuuden suomentaja tasapainottelee kahden kulttuurin ja kahden kirjallisen perinteen välissä ja toivoo lukijoiden näkevän vieraan ja eksoottisen pintakerroksen taakse.

Germaanisen filologian professorina Helsingin yliopistossa toiminut Irma Hyvärinen nauttii vapaasti aikataulutetusta tutkimuksen tekemisestä emerita-sopimuksella. Opetustehtävistä mieluisinta hänelle oli opinnäytetöiden ohjaaminen. Moni opiskelija onkin Hyvärisen avustuksella viimeistellyt tutkielmansa. Hyvärisen eläkevuosien projektina on saksan kompleksisten yhdysrakenteiden tutkiminen.

Ilkka Herlinille humanismi on osallistumista. Hänestä humanistin ei pidä jäädä laidalle katselemaan, vaan on mentävä rohkeasti mukaan tekemään. Itse hän on toteuttanut näkemystään historiantutkijana ja liike-elämän parissa. Parhaiten Herlin kokee osallistuvansa ja antavansa panostaan yhteiskunnalle Itämeren suojelutyön ja kokeilevan maanviljelyksen kautta.

Jan Lindström on nordisti, joka on suuntautunut ruotsin kieleen ja suomenruotsiin. Pääasiassa hän on tutkinut vuorovaikutuslingvistiikkaa, eli sitä, kuinka kieli toimii sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Opiskeluaikanaan Lindströmillä ei ollut minkäänlaisia visioita yliopistourasta. Kun omaa tutkimusta vaativat kurssit tuntuivat antoisimmilta, hän löysi itsensä kuitenkin pian akateemiselta polulta. Nykyään Lindström on pohjoismaisten kielten professori.

Leena-Maija Rossi on sukupuolen ja visuaalisen kulttuurin tutkija, joka toimii Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin johtajana. Ennen maailmalle lähtöään Rossi vaikutti pitkään Helsingin yliopistossa opettajana, joka ei kaihtanut osallistua feministinä yhteiskunnalliseen keskusteluun. New Yorkissa Rossi tutkii kulttuurityön ohessa ja haaveilee paluusta opettamaan.

Karo Hämäläinen hallitsee sekä numerot että kirjaimet. Kirjallisuustieteilijästä tuli pörssikommentaattori, joka alkoi kirjoittaa romaaneja. Julkaisujen lista onkin jo pitkä ja kohdeyleisöä ovat olleet lapset, nuoret ja aikuiset. Kirjallisuuslehti Parnasson vastaavana tuottajana Hämäläinen johtaa Suomen merkittävintä kirjallisuuteen erikoistunutta aikakausjulkaisua.

Dosentti Pirjo Kristiina Virtanen on tehnyt pitkään tutkimusta Amazonian alkuperäiskansojen parissa. Hän on yksi syksyllä 2015 alkavan Alkuperäiskansatutkimus-ohjelman perustajajäsenistä. Temaattisten sivuaineopintojen tavoitteena on ylittää perinteisiä tieteenalajakoja. Ohjelma pohjautuu alkuperäiskansojen omiin kieliin ja käsityksiin. Virtanen toivoo, että kulttuurintutkimuksen vaikutusmahdollisuudet hyvinvointiin ja talouteen tunnustettaisiin yleisemmin.

Englannin kielen professori Pertti Hietaranta haluaa tutkimusprojekteissaan erityisesti selvittää, miksi väärinymmärryksiä ylipäätään syntyy varsinkin käännösteksteissä mutta aina silloin tällöin myös kääntämisen ulkopuolella tuotettavien tekstien käsittelyssä. Kun jätetään pois ihmisen toimintaan vaikuttavat ulkoiset seikat, jäävät tarkasteluun ihmisen tiedon käsittelytaidot. Näille on ominaista tulkita tekstiä sangen pitkälti omien kokemusten perusteella ja ajoittainen, joskus osin katteetonkin taipumus luottaa omaan intuitioon analyyttisuuden kustannuksella.

Kun kirjailija Märta Tikkanen kirjoitti maailmanmaineeseen kohonneen teoksensa “Miestä ei voi raiskata”, hänen kimppuunsa käytiin kadulla. Ruotsinkielisen työväenopiston rehtorina 1970-luvulla hän kävi suurimmat taistelunsa politiikan sijaan feminismistä.

Marcus Hjulhammar on Itämeren meriarkeologian professori. Häntä viehättää alan monimuotoisuus niin tutkimusympäristöjen kuin ajanjaksojen osalta. Hän on useiden tieteellisten yhdistysten jäsen, ja työskentelee merellisen kulttuuriperinnön säilymisen puolesta. Hjulhammar muistelee kuinka sekä opiskelijat että laitoksen henkilökunta toivottivat hänet lämpimästi tervetulleeksi jo ensimmäisenä työpäivänään Helsingin yliopistossa.

Jakke Holvas on Ylen radioääni, filosofi, kirjailija ja klassikkokirjojen suurkuluttaja. Hänestä piti tulla presidentti, mutta löysi tiensä tv-kasvoksi ja pääsi haastattelemaan presidenttiä. Talouden filosofiaa pohdiskeleva Holvas käyttää vapaa-aikansa lastensa parissa ja Helsingissä kuhaa kalastellen.

Lari Kotilainen on suomen kielen sekatyöläinen. Hän on työskennellyt suomen kielen parissa kaikissa yliopiston tutkimus- ja opetustehtävissä, sekä äidinkielisten että vieraskielisten suomen opiskelijoiden opettajana. Yliopisto-opetus on tullut tutuksi myös läntisissä ja itäisissä naapurimaissa. Yliopistomaailman ulkopuolella hän on tieteen popularisoija, oppikirjailija ja Jytäjyrsijä.

Gabriel Sandu on teoreettisen filosofian professori. Opiskeltuaan taloustiedettä Romaniassa hän tuli Suomeen vuonna 1978 ja aloitti teoreettisen filosofian opinnot Helsingin yliopistossa. Sandu innostui filosofisen logiikan opinnoista sekä rationaalisesta ajattelusta ja toiminnasta, joita hän yrittää ymmärtää logiikan ja peliteorian avulla.

Kaikkien perheiden Suomi -hankkeen projektipäällikkö Anna Moring haluaa tehdä Suomesta paremman paikan monimuotoisille perheille. Sukupuolentutkimuksen opinnot ovat antaneet tämän tavoitteen saavuttamiseen hyvät eväät. Moringin väitöskirja käsitteli sateenkaariperheiden asemaa yhteiskunnassa.

Ei syntynyt väitöskirjaa, mutta kertyi monenlaisia tehtäviä taiteen ja kulttuurin parissa. Sattumalta alalle joutunut Hanna Nurminen on toiminut kulttuurisihteerinä, kulttuuritapahtumien tuottajana ja taiteilijaresidenssin toiminnanjohtajana. Koneen Säätiössä hän aloitti 35 vuotta sitten sivutoimisena, osa-aikaisena apulaisasiamiehenä ja on nyt säätiön hallituksen puheenjohtaja.

Leo Mechelin muistetaan etenkin suorasukaisena Suomen autonomian puolustajana. Hän osallistui ahkerasti valtiopäivätoimintaan kahden eri säädyn edustajana ja jatkoi toimintaa myös eduskunnassa. Ensimmäiseen yliopistotutkintoonsa Mechelin opiskeli estetiikkaa ja kirjallisuutta. Myöhemmin hän vaihtoi oikeustieteen alalle, jossa hän toimi myös professorina. Talousasioista kiinnostunut Mechelin pyrki parantamaan Suomen talouden edellytyksiä muun muassa kehittämällä veronkantoa ja talvimerenkulkua.

Sirpa Seppälä on kielialan yrittäjä, joka kääntää, tulkkaa, opettaa ja opastaa. Mieluiten hän istuisi kaiket päivät asioimistulkkina oikeussaleissa, mutta kielialan asiantuntijan on haalittava toimeentulonsa useasta eri suunnasta. Seppälä korostaa kulttuuriosaamisen merkitystä kielitaidon rinnalla. Siihen hänen mielestään humanistia tarvitaan alalla kuin alalla.

Adolf Ivar Arwidsson oli runoilija, historioitsija ja kirjastonhoitaja. Parhaiten Arwidsson tunnetaan poliittisista kirjoitelmistaan, jotka johtivat yliopistosta erottamiseen ja maanpakoon Ruotsiin. Hänen nimiinsä usein laitettua lausahdusta ”ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia” Arwidsson ei koskaan lausunut tai kirjoittanut.

Aleksi Neuvonen haluaa vaikuttaa yhteiskuntaan ja tehdä muutoksia tulevaisuuden parhaaksi. Teoreettisen filosofian maisteri ei tyydy teoretisointiin vaan haluaa puhua ja toimia – tutkia ja toteuttaa. Neuvonen uskoo yhteistyön voimaan, uteliaisuuteen, lukemiseen ja ajatteluun.

Jakov Grot oli venäläinen virkamies, tutkija ja professori, joka teki pitkän uran venäläisen ja suomalaisen kulttuurin välittäjänä. Grot työskenteli sekä tehdäkseen suomalaista ja pohjoismaista kulttuuria tunnetuksi Venäjällä, että edistääkseen venäjän kielen ja kulttuurin tuntemusta Suomessa. Hän perusti myös Kansalliskirjastoon Slaavilaisen kirjaston. Grot nousi aikansa johtavaksi venäjän kielen auktoriteetiksi.

Suomen ja Pohjoismaiden historian tutkijatohtori Sakari Siltala on tutkinut taloutta ja kapitalismia suomalaisten yritysten kautta. Tutkimuskohteina ovat olleet muun muassa osuustoiminta, metsäteollisuus, kauppa ja lehdistö. Siltalan toinen jalka on kirja-alalla, kustannusosakeyhtiö Siltalassa, jossa hän tekee kustannustoimittajan töitä ja myy ulkomaanoikeuksia.

Lukeminen, kirjoittaminen ja opettaminen ovat pyhä kolminaisuus, jonka varaan Helena Ruuska on elämänsä uskonut. Mihin työ loppuu ja mistä harrastus alkaa, hän ei spekuloi. Tilanteesta riippuen Ruuska on äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, oppikirjailija, kriitikko, kirjallisuudentutkija tai elämäkerturi. Hän on vaihtanut työpaikkaa, jopa ammattia, mieltymystensä ja onnenkantamoisten mukaan. Mutta kirjat, kirjoittaminen ja opettaminen ovat olleet kaikessa mukana.

Knut Tallqvist oli assyriologiaan erikoistunut itämaisen kirjallisuuden professori. Monipuolisella ja mittavalla tuotannollaan hän paitsi vaikutti ratkaisevasti tieteenalan kehitykseen Suomessa, myös toi alan tutkimusta populaarissa muodossa suuremmalle yleisölle. Tallqvist vietti useamman vuoden itäisen Välimeren alueella. Hän kertoi matkastaan ja tekemistään havainnoista kihlattunsa kanssa käymässään kirjeenvaihdossa, joka sittemmin on julkaistu toimitetussa muodossa.

Suomen luotetuimpana pidetty uutisankkuri Arvi Lind opiskeli kotimaista kirjallisuutta ja suomen kieltä, kunnes journalismi vei mennessään. Rakkaus kieleen on kuitenkin säilynyt läpi työuran ja tehnyt hänestä suositun kielenhuoltajan.

Pekka Tarkka on kirjallisuuskriitikko ja kirjallisuudentutkija. Pitkällä urallaan sanomalehtien kulttuuriosastoissa hän on todennut, että kirjallisuudentutkija ja sanomalehti tarvitsevat toinen toistaan. Tarkan mielestä kirjallisuuskriitikon tehtävä on ennen kaikkea opastaa lukijoita uusien tekijöiden ja teoksien äärelle. Yliopistosta Tarkka muistelee erityisellä lämmöllä kotimaisen kirjallisuuden praktikum-kursseja, joita oli mukana aloittamassa.

Erkki Salmenhaara oli yksi 1900-luvun jälkipuoliskon merkittävimpiä musiikintutkijoita ja säveltäjiä Suomessa. Musiikkitieteen professorina hän ehti yli 30 vuoden ajan tutkimuksissaan paneutua niin musiikin historiaan kuin teoriaan. Hänet muistetaan erityisesti Jean Sibeliuksen ja Leevi Madetojan elämäkertojen kirjoittajana. Salmenhaara oli säveltäjänä laaja-alainen: repertuaariin kuului kuoromusiikkia, pianomusiikkia, kamarimusiikkia, elektronista musiikkia, oopperaa ja sinfonioita.

Jörn Donnerin ura on monipuolinen ja hänet tunnetaan niin elokuvaohjaajana ja -tuottajana, kansanedustajana kuin entisenä Euroopan parlamentin jäsenenä ja diplomaattina. Hän on sivistynyt ihminen, joka harrastaa maailmaa. Kuitenkin ennen kaikkea Donner on kirjailija.

Emil Nervander oli etenkin keskiaikaisen maalaustaiteen tutkija. Hän oli mukana perustamassa Suomen Muinaismuistoyhdistystä ja osallistui keskiajan taidehistoriallisen materiaalin dokumentointiin. Nervander teki myös merkittävää työtä kirkkotaiteen restauroinnin parissa, tosin hänen työtapansa saivat kritiikkiä jo aikalaisilta. Nervander työskenteli lisäksi toimittajana ja kirjailijana.

Arja Suominen päätyi 1970-luvulla opiskelemaan moninaisia aineita silloiseen historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaamme, mutta teki syrjähyppyjä muihinkin tiedekuntiin. Hänen elämänsä on ollut täynnä onnellisia sattumia, joihin hän kokee saaneensa valmennuksen yliopistolta. 30 vuotta viestintäuralla ollut Suominen haaveilee siitä, että hänellä säilyisi pitkään elämän, tiedon ja kokemusten nälkä.

Onni Okkonen oli 1920–1930-luvun suomalaisten taidepiirien merkittävimpiä vaikuttajia. Hän kirjoitti lukuisia popularisoituja teoksia maailman taidehistoriasta ja yritti löytää itsenäistyneelle Suomelle kulttuurisen paikan ja identiteetin Euroopasta.

Timo Eränkö on pitkän linjan näyttelijä, käsikirjoittaja ja muusikko. Hänen uransa alkoi Ylioppilasteatterista, jatkui katusoitto-orkesterissa ja on vienyt tuhansiin esiintymisiin. Eränkö kirjoittaa kantaaottavaa ja provokatiivista musiikkia ja näytelmiä. Hänet tunnetaan ennen kaikkea Lapinlahden Lintujen perustajajäsenenä.

Hanna Lehti-Eklund on pohjoismaisten kielten professori, jonka sydäntä lähellä on ruotsin kielen oppiminen sekä sen tutkimus. Häntä kiinnostavat myös pienet tärkeät sanat kuten "nå" ja "att" sekä niiden tehtävät menneisyyden ja tämän hetken kielenkäytössä. Hanna Lehti-Eklund toimii Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitoksen johtajana 2014–2017.

Matti Hirvola on toiminut ministerien erityisavustajana, tiedottajana sekä vaikuttajaviestinnän parissa. Urallaan Hirvola on päässyt todistamaan läheltä Euroopan Unionin kohtalonhetkiä sekä opettamaan yhteiskunnallisen tietotaidon tärkeyttä suomalaisille yrityksille. Viehtymys klassilliseen sivistykseen ja antiikin maailmaan on johdattanut Hirvolan vapaa-ajalla historian ja myyttien näyttämöille aina Troijasta Mykeneen.

Jenny af Forselles kuului ensimmäisten suomalaisten naistohtoreiden ja varhaisten naiskansanedustajien joukkoon. Hänen varsinaiset intohimonsa olivat opettajantyö sekä naisasian ja sosiaalityön edistäminen. Af Forselles teki merkittävän työn Mannerheimin Lastensuojeluliiton piirissä, ja toimi naisten asialla muun muassa Suomen Akateemisesti Sivistyneitten Naisten Liiton ensimmäisenä puheenjohtajana.

Ulla Tiililä on virkakielityön moniottelija. Hän kouluttaa ja konsultoi virastoissa, mutta tekee työtä myös kulisseissa hallinnon kehittämisen parissa. Uusia sisältöjä − ja usein innovaatioita − työhön tulee sekä omasta tutkimuksesta että eri alojen opinnäytteiden ohjaamisesta. Tiililä on lisäksi aktiivinen tieteen popularisoija.

Mika Huovinen vannoi ainejärjestön 30-vuotishistoriikin toimitettuaan, että tämä olisi hänen elämänsä viimeinen deadline. Niin ei käynyt, sillä nykyään hänen graafisen suunnittelun toimistollaan on toistasataa deadlinea vuodessa. Huovisen mukaan yritystoiminnan onnistumisen tekee mahdolliseksi oman asiantuntemuksen ja kokemuksen lisäksi laaja kaveriverkosto, joka on perua opiskeluajoilta.

Nicklas Wancke on Ylen aamu-tv:n juontaja, joka univajeisena kuvittelee että kaikki on kansantajuisesti selitettävissä ja jopa ymmärrettävissä, mikäli siihen löytyy tahtoa. Hän uskoo, että humanistinen tausta luo pohjan laajalle yleissivistykselle ja antaa mitä parhaimman perustan journalismin moniottelijalle – ja nöyryyttä ymmärtää, että aihe ja haastateltava ovat aina tärkeimmät – ei haastattelija!

Professori Jooseppi Julius Mikkola oli kielitieteen monitaitaja ja kulttuurifennomaani. Hän tutustui useisiin eri kieliryhmiin mittavilla opintomatkoillaan ja erikoistui slaavilaiseen filologiaan. Mikkola kuului aikanaan alan kansainväliseen eliittiin. Hän oli innostava luennoitsija ja hänen kotinsa toimi kirjailijoiden, tutkijoiden ja opiskelijoiden kohtaamispaikkana.

Uno Lindelöf oli Helsingin yliopiston ensimmäinen englantilaisen filologian professori sekä arvostettu opettaja ja tutkija. Ruotsalaisen Kansanpuolueen kansanedustajana ja Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenenä hän pyrki edistämään koulutuksen ja kulttuurin asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Lindelöf vaikutti lisäksi yli kolmenkymmenen vuoden ajan ylioppilastutkintolautakunnassa.

Jussi Niinistölle akateeminen vapaus oli kannustin yliopisto-opiskeluun, väitöskirjatyöhön ja tutkijanuralle. Tutkimuksen tekeminen jäi sivuun, kun hänelle tarjoutui tilaisuus edetä politiikan tielle. Niinistö seuraa edelleen Suomen historiantutkimuksen tuulia. Toinen rentoutumismuoto hänelle on kuunnella putkiradiosta Lauantain toivotut levyt.

Julio Reuter oli ensimmäinen suomalainen kansainvälisen tason sanskritisti, joka vaikutti laajalti 1900-luvun suomalaiseen kielentutkimukseen. Hän oli keskeisessä roolissa venäläistämistä vastustaneessa salajärjestö Kagaalissa ja oli mukana hakemassa tunnustusta itsenäiselle Suomelle.

Helsingin Sanomien toimittaja Kimmo Oksanen haluaa olla pienen ja hyvän puolella. Hän on kirjoittanut lukuisia artikkeleita kaupunkikulttuurista ja syrjäytymisestä sekä romanikerjäläisistä, joiden puolesta on puhunut voimakkaasti mediassa. Suomen kieli, jota Oksanen pääsi alun perin yliopistoon opiskelemaan, ei ollut hänelle oikea oppiaine, mutta humanistisista tieteistä löytyi paljon muuta mielenkiintoista ja antoisaa.

Ihmetellessään mihin opiskelupaketillaan – englantilainen filologia, valtio-oppi, tiedotusoppi ja kirjallisuustiede – voisi työllistyä, Anita Lehikoinen sai opettajaltaan rohkaisun, että ehkä sellaiseen tehtävään, joita Suomessa on vain yksi. Näin kävikin. Lehikoinen on opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö. Hän on työskennellyt korkeakoulu- ja tiedepolitiikan parissa vuodesta 1989 lähtien.

Lauri Järvilehto on metafyysinen tutkimusmatkailija, maailmansalapoliisi ja Sherlock Holmes -fani. Hänen intohimonaan on kehittää ja rakentaa uusia ratkaisuja jotka lisäävät ihmisten hyvinvointia ympäri maailmaa. Hän on toiminut tutkijana, kirjailijana, yrittäjänä ja muusikkona. Viime aikoina Järvilehto on työskennellyt erityisesti oppimisen ja koulun uudistamisen parissa.

Juhani Lindholm on kirjallisuuden suomentaja ja toimittaja. Opiskelijajärjestöaktiivisuus ja sopivat sivuainevalinnat johdattivat hänet aluksi journalistin uralle. Lindholm on suomentanut useita klassikkoteoksia, ja hän vaikuttaa kirjallisen kulttuurin parissa muun muassa Eino Leinon Seurassa. Hän on ollut myös toteuttamassa joka toinen vuosi järjestettävää Lahden kansainvälistä kirjailijakokousta, joka toimii yhtenä Suomen kirjallisuuden kansainvälistymisen kivijalkana.

Ilona Herlin on lingvisti, jolle suomen kieliopin tutkiminen on ennen kaikkea merkityksen tutkimista. Tutkimustensa kautta hän on löytänyt oman alueensa ekolingvistiikasta, kielen ja luonnon suhteen kartoittamisesta. Herlinin intohimoja ovat kielentutkimuksen lisäksi älyllinen haahuilu, säätiötoiminnan kehittäminen ja tieteidenvälisten hankkeiden kätilöiminen.

Palkittu toimittaja ja kirjailija Leif Salmén kyllästyi julkisuuteen ja lähti Yleisradiosta 1980-luvun lopulla. Sen jälkeen hän on keskittynyt kirjoittamaan Euroopan historiasta ja erityisesti Välimerestä, joka on hänelle henkinen koti.

Tommi Uschanov on tietokirjailija, kolumnisti, keskustelija ja akateemisen tutkimuksen popularisoija. Kirjastopalvelujen innokkaan puolestapuhujan johdatteli Helsinkiin yliopiston laaja kirjavalikoima, ja hän painottaa edelleen kirjastojen keskeistä asemaa yliopistoissa. Työelämän puolella Uschanov on mennyt suunnittelemattomasti eteenpäin: joko hyväksyen tai hyläten eteen tulleita työtarjouksia.

Iris Schwanck syntyi Genevessä kaksikulttuuriseen ja -kieliseen perheeseen. Hän on työskennellyt kansainvälisten asioiden parissa ja rakentanut koulutuksen, yliopistoyhteistyön ja kulttuurin kautta siltoja eri maiden ja kulttuurien välille. Romaanisten kielten laitokselta Schwanck siirtyi yliopiston keskushallinnon kansainvälisten asioiden suunnittelijan tehtävään. CIMOssa hän kehitti korkeakouluyhteistyötä ja toimi apulaisjohtajana. Kulttuurin pariin paluu tapahtui, kun Schwanckista tuli Suomen Ranskan instituutin johtaja. Luonteva jatkumo työuralle oli Suomen kirjallisuuden tiedotuskeskus FILIn johtajan tehtävä.

Uteliaisuus on hyve ainakin Suvi Aholalle. Ilman uteliaisuutta hän ei olisi työskennellyt yli 30 vuoden ajan toimittajana Helsingin Sanomissa. Intohimo kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen on johdattanut Aholan julkaisemaan kirjoja ja tekemään väitöskirjatutkimuksen lukupiireistä. Toiveena hänellä on oppia kirjoittamaan vielä paremmin verkkolukijakunnalle.

Jessica Parland-von Essen on historioitsija, kahvilayrittäjä ja yhdistysaktiivi. Hän on kiinnostunut kirjallisuus- ja kirjahistoriasta, merkitysten syntymisestä ja viime aikoina erityisesti digitaalisista ihmistieteistä. Parland-von Essen uskoo vahvasti avoimuuteen, sivistykseen ja yhteistyöhön ja on sitä mieltä, että nykypäivän yhä digitaalisemmassa ympäristössä on mahtavaa potentiaalia kaikelle tutkimukselle.

Suomen kansallismuseon ylijohtaja Elina Anttila on ollut puolet elämästään töissä Museovirastossa. Nyt hän johtaa Suomen Kansallismuseota ja sen museokohteita. Alun perin hän suunnitteli kielenopettajan uraa, mutta taidehistorian opinnot veivät mennessään. Anttila näkee museokentän tulevaisuudessa entistä suurempaa roolia yleisölle sen määrittämisessä, mikä museossa oikeastaan on merkityksellistä.

Päivi Koivisto-Alanko luki lapsena intohimoisesti fantasiakirjallisuutta, halusi nimenomaan kielihistorioitsijaksi ja päätyi kustantajaksi. Tutkijankoulutus jätti kaihon tiedettä kohtaan, haaveen siitä, että saisi vielä yrittää jäsentää maailmaa kielen kautta. Koivisto-Alangon mukaan kustantaminen on teoriassa helppoa, mutta käytännössä siihen liittyy kaikenlaisia haasteita.

Onneksi sain olla yliopistolla ennen ”uudistuksia”. Alkuhun päästä pahin. Minun oli ainakin. Harhailin eri pääaineiden välillä, minkä 1960-luvun akateeminen vapaus salli, nyt ei sallisi. Eläkkeellä on mukavaa. Tutkia saa, tulosvastuuta ei ole. Saavutukseni putoavat oppiaineen laariin. Hienoa, että sain solmia yliopiston kanssa emerita-sopimuksen!

Suzie Thomas opiskeli ensin arkeologiaa, kunnes erikoistui maisteri- ja tohtorivaiheessa kulttuuriperinnön piiriin. Ennen muuttoaan Suomeen keväällä 2014 Thomas ehti työskennellä lukuisissa eri organisaatiossa Isossa-Britanniassa: museoissa, kulttuuriperintöjen avustusjärjestöissä sekä kriminologiaan keskittyvässä tutkimuskeskuksessa. Thomas toimii nykyisin museologian yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Hän nauttii elämästään Helsingissä ja yrittää opetella hieman suomen kieltäkin.

Pekka Hako on utelias, rohkea ja suorasanainen musiikkielämämme tulevaisuuden rakentaja. Hän on myös tehokas kansainvälinen verkostoituja. Hako on tutkinut suomalaista musiikkikulttuuria ja -teollisuutta musiikkitieteilijänä, folkloristina, kasvatustieteilijänä ja sosiologina. Tietokirjoillaan ja dokumenttielokuvillaan hän haluaa tallentaa oman aikamme tulkintoja kulttuuri-ilmiöistä.

Tuija Peltomaa on tullut monelle suomalaiselle tutuksi Ylen Antiikkia, antiikkia -ohjelman asiantuntijana. Hän on taidealan moniottelija, jonka ura huutokaupoissa alkoi tuuraustyönä. Nykyinen kiinnostus löytyy opetustyöstä, mutta antiikin ja keräilyn maailmaa hän ei ole hylännyt. Peltomaa kirjoittaa Antiikki & Design -lehteen kolumneja ja taidealan ostajan opasta.

Jakob Johan Wilhelm Lagus tuli tunnetuksi ”juhlien järjestäjänä”. Yliopiston rehtorina hän solmi akateemisten juhlien ja kunnianosoitusten kautta hyvät suhteet keisarin hoviin parantaen yliopiston tilannetta. Laguksen panos tutkimuspuolella näkyy etenkin arabian ja persian kieliopeissa. Hän myös kokosi uudelleen Turun akatemian ylioppilasmatrikkelin sen tuhouduttua Turun palossa.

Musiikkitieteen emeritusprofessori Mikko Heiniö on aikamme suomalaista taidemusiikkia laajimmin tutkinut musiikkitieteilijä. Akateemisen uran ohella hänellä on ollut kaksi muutakin vuosikymmenien mittaista työsarkaa: sävellystyö ja keskeisiä luottamustehtäviä musiikkiorganisaatioissa.

Saila Susiluoto on esiintyvä runoilija, jonka tuotannossa korostuu kiinnostus taiteidenväliseen vuoropuheluun. Susiluoto opettaa luovaa kirjoittamista, rakastaa kirjallisuutta ja uusia asioita. Hänelle on tärkeää taiteen vapaus, luova rajankäynti, uteliaisuus, ihmetys.

Professori emerita Aili Nenola aloitti suomen kielen ja yleisen kirjallisuustieteen opiskelijana Turun yliopistossa 1960-luvun alussa. Väitös syntyi kansanrunoudentutkimuksen ja uskontotieteen oppiaineeseen inkeriläisten itkuvirsiä koskevalla tutkimuksella vuonna 1982. Itkuvirret naisten perinteenä herättivät miettimään naisten asemaa kulttuurissa ja yhteisössä yleisemminkin. Uusia virikkeitä pohtimiseen toi tutustuminen feministiseen kirjallisuuteen ja alkavaan monitieteiseen ja kriittiseen naistutkimukseen, jonka suomalaisiin uranuurtajiin Nenola luetaan. Yliopisto- ja tiedehallintoura alkoi Turun yliopistossa laitosneuvoston opiskelijajäsenenä 1970-luvulla ja johti Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan ensimmäiseksi naispuoliseksi dekaaniksi vuonna 2004.

Kati Suurmunne on teollinen humanisti – takana on 30 vuotta suomalaisten suuryritysten viestinnässä. Uran varrella tutuksi ovat tulleet konepajat, rakentaminen ja energiateollisuus; yrityskaupat, pörssiviestintä ja brändit. Tällä hetkellä hän toimii Fortumin talousviestinnän johtajana. Englantilainen filologia antoi hänelle tähänkin hyvän perustan.

Arvid Genetz oli suomalais-ugrilaisen kielitieteen tutkija, joka keskittyi suomen sukukieliin. Hänestä tuli katkeran taiston jälkeen uuden professuurin ensimmäinen haltija. Politiikkaan Genetz vaikuttaa enemmän ajautuneen kuin ryhtyneen, vaikka olikin hartaasti suomenmielinen. Hänet tunnetaan myös runoilijana suomalaistetulla taiteilijanimellään Arvi Jännes.

Kaksivuotinen Ylioppilaslehden päätoimittajan pesti on Antti Pikkaselle täydellinen diili. Hän innostuu asioista helposti ja haluaa lähteä ennen kuin kyllästyy. Vakituinen työsuhde ei kiinnosta – Pikkanen viihtyy pätkä- ja silpputöissä mainiosti. Kotimaisen kirjallisuuden opiskelija on sisällyttänyt tutkintoonsa myös sukupuolentutkimuksen ja johtamisen opintoja. Toimittajan työssä kiehtoo kirjoittaminen ja ideointi. Näitä taitoja hän voisi kuvitella käyttävänsä tulevaisuudessa esimerkiksi markkinointiinkin liittyvissä työtehtävissä. Haaveissa siintää myös San Francisco.

Tänä päivänä Zacharias Topelius muistetaan lähinnä lempeänä satusetänä ja lasten ystävänä. Vanhan häveliään miehen kuvan takana piilee muutakin: kunnianhimoinen nuori toimittaja, runoilija, kaunokirjallinen kokeilija ja taitava historian popularisoija. Hänen merkitystään suomalaisen historiankuvan kehittymisessä tuskin voi liioitella.

Ville Keynäs suomentaa työkseen kaunokirjallisuutta. Viime vuosina hän on keskittynyt lähinnä ranskankielisen kirjallisuuden suomentamiseen. Hänen seuraava suomennoksensa on vuonna 2016 ilmestyvä Louis Ferdindand Célinen ”Linnasta linnaan” (D’un château l’autre), jonka kustantaa Siltala.

Ville Vuorela on humanististen tieteiden kandidaatti ja vanhan polven ikiopiskelija, joka on toiminut opettajana, kääntäjänä, teknisenä kirjoittajana ja viimeksi videopelisuunnittelijana. Hän on myös kirjoittanut useita kirjoja ja uskoo, että humanistisilla tieteillä ja teollisuudella olisi paljon enemmän annettavana toisilleen kuin yleensä kuvitellaan.

Akateemikko Anna-Leena Siikala on suullisten perinteiden ja uskontojen tutkija. Hänen maantieteellisesti ja historiallisesti laajalla liikkuvat teoksensa käsittelevät folkloristiikan, etnografian ja uskontoantropologian ongelmia. Kenttätyötä hän on tehnyt sekä Suomessa ja Cookin saarilla Polynesiassa että Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen, udmurttien, komien ja Siperian hantien, keskuudessa. Siikala katsoo, että pienet laitokset ovat yliopistolle tärkeitä voimavaroja siinä missä suuretkin.

Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja Antti Majander ei kehota uskomaan kipsipäitä. Yliopisto on opettanut hänelle kriittistä lukemista ja uskallusta.

Markku Envall on kirjallisuuden tutkija ja kirjailija, 1980-luvulla myös kirjallisuuskriitikko, sanalla sanoen kirjallisuusmies. Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta oli hänen opinahjonsa ja myös ainoa työnantajansa, jonka palveluksesta vapauduttuaan hän on ollut päätoimisesti kirjailija.

Timo Vihavainen toimi Venäjän tutkimuksen professorina Helsingin yliopistossa vuosina 2002–2015. Hänen tutkimuksellinen mielenkiintonsa on kohdistunut etenkin Venäjän ja Neuvostoliiton historiaan. Suomen historian osalta hän on tutkinut Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita ns. suomettumisen aikakaudella sekä suomalaisten ja venäläisten käsityksiä toisistaan. Ennen professuuria hän toimi Suomen Pietari-instituutin johtajana ja Suomen Akatemian tutkijana. Emeritusprofessori Vihavainen on kynäilyn lisäksi harrastanut pyöräilyä, purjehdusta ja musisointia.

Taru Salminen on Etelä-Korean tunnetuin suomalainen. Ravintoloitsijana, kääntäjänä ja tv-kasvona Salminen osallistuu jatkuvasti korealaisen kulttuurin ja yhteiskunnan kehittämiseen. Hän pyrkii tuomaan suomalaista ja korealaista kulttuuria lähemmäksi toisiaan ja toivoo tulevaisuudessa pystyvänsä joustavammin työskentelemään kahden maan välillä.

Esa Saarinen on filosofi, kirjailija, yrityskouluttaja, värikäs suomalainen kulttuurivaikuttaja ja Aalto-yliopiston professori. Hän on ”Kuningattaren mies”, kuten hän mielellään itse sanoo viitaten puolisoonsa Pipsa Pallasvesaan, ”kaksosten isä” ja ”tavallinen sälli Hyvinkäältä”. Hän näkee tehtäväkseen paremman elämän vahvistamisen arjen filosofian keinoin eli laaja-alaista, mielikuvituksekasta ja vangitsematonta omaehtoista ajattelua kuulijoissaan vahvistaen.

Kirjallisuuden monitoiminainen Merete Mazzarella on iloisen kiinnostunut vähän kaikesta. Pohjoismaisen kirjallisuuden emeritaprofessori miettii, olisiko hänestä sittenkin pitänyt tulla antropologi, eikä kirjallisuustieteilijä. Mazzarella on luennoinut suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta kahdella mantereella. Loppujen lopuksi hän näkee itsensä kuitenkin enemmän esseistinä kuin tutkijana.

Kun Katarina Koskiranta 1980-luvun alussa aloitti opinnot Helsingin yliopistossa pääaineena suomalais-ugrilainen kansatiede, ei hän tiennyt eikä arvannut mihin päätyisi ja mikä hänestä tulisi. Tuli sekatyöläinen ”yrityksessä” yliopisto ja nimenomaan humanistisessa tiedekunnassa: toimistosihteerinä, tuntiopettajana, assistenttina ja amanuenssina neljässä eri oppiaineessa.

Päivi Isosaarella on ollut onni päästä työpaikkoihin, joita yhdistävät kutsumustyötä tekevä henkilökunta ja hyvät johtajat. Filosofian maisteri innostuu excelistä ja opettelee osakeyhtiölakia, mutta päätyi kulttuurin alalle rakkaudesta suomen kieleen.

Heikki Ojansuu oli suomen ja sen sukukielten tutkija ja professori. Hän tutki viron, karjalan ja suomen kielen murteita. Parhaiten Ojansuu kuitenkin muistetaan suomalaisen nimistön ja vanhan kirjasuomen tuntijana. Hänen ristiriitaiset näkemyksensä Mikael Agricolan äidinkielestä aiheuttivat pitkän tieteellisen väittelyn.

Janne Halmkrona voisi olla IT-alan työmyyrä, jos musiikki ei olisi vienyt mennessään. Opiskeluala vaihtui tietojenkäsittelystä humanistiselle puolelle 1990-luvun alussa. Vanhemmat ilahtuivat kyllä poikansa musiikkitieteen maisteriudesta. Isä kuvitteli sen johtavan kanttorin virkaan, mutta pojasta tulikin rock-muusikko – CMX:n ja Sapattivuoden kitaristi.

Artturi Kannisto oli suomalais-ugrilaisen kielitieteen professori. Hän toimi pitkään Ylioppilastutkintolautakunnan ja useiden tieteellisten seurojen ja akatemioiden jäsenenä. Suurimman elämäntyönsä Kannisto teki keräämällä kieli- ja kansatieteellistä aineistoa Länsi-Siperian mansien parissa. Kannisto keksi myös suomen kielen tiettävästi pisimmän sanan.

Robert Kajanus kehitti Suomeen orkesterikulttuurin ja nosti sävellystuotannollaan kansallisromantiikan esiin musiikin kautta. Hänestä tuli kansainvälisesti merkittävä kapellimestari ja suomalaisen säveltaiteen, etenkin Jean Sibeliuksen tuotannon, levittäjä. Kajanus toimi lähes kolmenkymmenen vuoden ajan yliopiston musiikinopettajana. Kansainvälisten kontaktiensa avulla Kajanus onnistui saamaan monia huipputaiteilijoita esiintymään Suomeen 1900-luvun alkupuolella.

Pehr Evind Svinhufvud on monille suomalaisille jäänyt mieleen Mäntsälän kapinan taltuttajana sekä järkähtämättömänä laillisuusmiehenä. Svinhufvud oli monella tapaa avainasemassa Suomen irtaantuessa Venäjän vallasta ja hän myös johti itsenäistä Suomea ensimmäisen vuoden ajan. Hänen laaja-alainen tietämyksensä niin historiasta kuin lakipykälistä takasi hänelle hyvän pohjan hoitaa sekä tuomarin että 1930-luvulla myös tasavallan presidentin vaativia tehtäviä.

Jali Wahlsten on Buenos Airesissa asuva iberialais-amerikkalaisen säätiön asiamies ja kulttuurituottaja. Koulutukseltaan hän on esteetikko. Jotkut muistavat hänet maajoukkuetason jääkiekkoilijana Helsingin Jokereista tai myöhemmin Suomen Lontoon instituutin kulttuurisihteerinä, Artekin ja Marimekon agenttina sekä Nordic Bakery -kahvilaketjun perustajana Lontoossa.

Ulla-Maija Forsberg lumoutuu sanoista, niiden käytöstä ja alkuperästä. Tutkimukseen häntä innostavat ennen kaikkea uhanalaiset ja jo sammuneet suomalais-ugrilaiset kielet ja murteet, ja toisaalta aivan uusimmat ja dynaamisesti kehittyvät kielimuodot. Jälkimmäistä edustaa stadin slangi, Forsbergin äidin- (tai oikeastaan isän)kieli, jonka etymologisen sanakirjan laadintaan hänet hiljattain haastettiin.

Juha Föhr ryhtyi aikuisena opiskelemaan kieliä. Saksan ja ranskan lisäksi hän opiskelee parhaillaan italiaa, koska kielet avaavat ikkunoita eri kulttuureihin. Föhrille opiskelu ei ole väline vaan elämäntapa.

Kristiina Rikman on kääntänyt satoja suosittuja ulkomaisia teoksia suomen kielelle. Alun perin toimittajaksi suunnittelut Rikman päätti yliopistolla järjestetyn kurssin jälkeen suuntautua kääntäjäksi ja sillä tiellä hän on edelleen. Rikmanin repertuaari on laaja, ja vuosien mittaan hän on päässyt suomentamaan niin Astrid Lindgreniä kuin Philip Rothia, puhumattakaan pitkäaikaisesta käännöstyöstä John Irvingin teosten parissa.

Katariina Styrman toimi pitkään Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa, josta siirtyi edistämään suomalaista saunakulttuuria. Vapaa-ajalla Styrman toimii Helsingin yliopiston Alumniyhdistyksen hallituksessa pyrkien tekemään yliopistosta relevanttia myös jo työelämään orientoituneilla valmistuneille. Hänen suustaan saattaa välillä kuulla poliittisesti epäkorrektin vitsin, jos toisenkin: luonnollisesti perusteltuna historioitsijan pätevyydellä.

Rainer Knapas on historioitsija, kriittinen perinteenkannattaja, akateeminen opettaja ja ohjaaja. Knapas pyrkii yhdistämään tietoja, taidetta ja kulttuuria ymmärrykseen – itsessään ja muissa. Akateemisen osaamisen edistäminen tutkimuksessa ja käytännössä, yhdessä opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa, on Knapakselle merkityksellistä. Knapas käyttää suuren osan vapaa-ajastaan lukien ja kirjoittaen.

Kirsikka Saari on helsinkiläinen käsikirjoittaja, joka oli 2014 Oscar-ehdokkaana lyhytelokuvallaan Pitääkö mun kaikki hoitaa? Hän on myös kirjoittanut muun muassa elokuvan Korso. Yleisen historian opinnoissa Saarta kiinnosti mikrohistoria, ja elokuvissaankin hän pyrkii peilaamaan pienen kautta suuria asioita. Opiskeluaikana akateeminen vapaus välillä ahdisti, mutta Saaren nykyisessä työssäkin historian opinnoista on hyötyä.

Kaari Utrio on Suomen suosituimpia kirjailijoita. Hänen historiallisia romaanejaan ja tietokirjojaan on lukenut jo useampi sukupolvi. Nuori Utrio ei kuitenkaan unelmoinut kirjoittamisesta, hänen aikomuksensa oli ryhtyä historiantutkijaksi. Mutta haaveelle oli voittamaton este: “Minulla oli mielikuvitus, valtava, hillitön, kuriton mielikuvitus.”

Lars-Folke Landgrén on moniosaaja, jonka ura on kulkenut tutkimusavustajan ja assistentin kautta opettajaksi ja tutkijaksi sekä sittemmin arkistonjohtajaksi ja akateemiseksi johtajaksi. Hän on kirjoittanut tilaustutkimuksia ja tietokirjoja esim. Suomen lehdistöhistoriasta, Suomen kirjapainotaiteesta, valtionhallinnon rationalisoinnista, Pohjoismaiden lehdistöstä ja natsi-Saksasta sekä 1500-luvun sotahistoriasta.

Oiva Ketonen ehti uransa aikana vaikuttaa monen suomalaisopiskelijan maailmankatsomukseen ja filosofiseen lähestymistapaan. Osasyynä tähän oli hänen teostensa käyttäminen pääsykoekirjoina, mutta myös hänen lähestymistapansa, joka oli yhdistelmä humanismia ja naturalismia. Filosofian tekemisen lisäksi Ketonen vaikutti pitkään erilaisissa korkeakoulutyöryhmissä. Hänen kätensä jälki näkyy niin akateemisessa ympäristössä kuin nykyisien ammattikorkeakoulujen mallissa.

Heta Pyrhönen on yleisen kirjallisuustieteen professori. Hän on tutkinut erityisesti englanninkielistä kirjallisuutta. Tutkijana hän on liikkunut sekä populaari- että korkeakirjallisuuden parissa. Viime aikoina hän on laajentanut aluettaan television ja elokuvien pariin. Kun hän ei opeta, tee tutkimusta tai lue opiskelijoiden töitä, Pyrhönen laittaa ruokaa, kuulustelee lasten läksyjä tai joogaa.

Mark Shackleton tuli Suomeen vuonna 1975 ja on ollut täällä siitä asti, ellei vuotta Lontoossa ja kahta Göteborgissa lasketa. Hän aloitti Finnish-British Societyn opettajana, työskenteli Helsingin yliopiston Kielikeskuksessa, ja on toiminut englantilaisen filologian lehtorina vuodesta 1981 lähtien. Shackletonin tutkimus on keskittynyt trickster-hahmoon ja viime aikoina valtioidenvälistä adoptiota käsittelevään kirjallisuuteen.

Virpi Hämeen-Anttilan ihanne on renessanssin universaalioppinut. Maisteriksi hän valmistui laajalla aineyhdistelmällä ja kaikkiruokaisen humanistin tie on jatkunut yliopiston opettajana, kääntäjänä ja tieto- ja kaunokirjailijana. Tutkija-Virpin ala on Etelä-Aasian kirjallisuus ja kulttuuri. Kirjailija-Virpin ala puolestaan on kieli, mieli ja mennyt ja nykyinen maailma.

Professori Jyrki Kalliokoski tarkastelee suomen kieltä monikielisyyden näkökulmasta. Hän on kiinnostunut kielellisten resurssien moninaisuudesta ja niiden sujuvasta käytöstä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Kalliokoski nauttii siitä, että voi työssään päivittäin kohdata erilaisten suomen kielten kirjon.

Jaakko Hintikka on filosofisen logiikan alalla johtavia tutkijoita ja sen menetelmien merkittävä kehittäjä. Hintikka uskoo, että riittävällä akateemisella tuella suomalaisella filosofiantutkimuksella voisi olla johtava asema maailmassa.

Ammattijalkapalloilijan ura rytmitti Aki Hyryläisen historian opintojen etenemistä. Nykyisin konsulttijohtajana (Vice President) Mercuri Urvalissa työskentelevä Hyryläinen on ylpeä Helsingin yliopistossa suorittamastaan maisterin tutkinnosta. Humanistisen alan opinnot ja kilpaurheilijana kertyneet kokemukset ovat osoittautuneet hyödyllisiksi valttikorteiksi konsulttina ja esimiestehtävissä.

Frans Michael Franzén eteni nopeasti urallaan Turun Kuninkaallisessa Akatemiassa, koska sen johtohahmot halusivat pitää hänet akatemian palveluksessa. Franzén toimi kirjastonhoitajana, historian professorina ja eteni lopulta piispaksi. Lisäksi hän kuului ensimmäisten merkittävien suomalaisten runoilijoiden joukkoon. Franzén kirjoitti myös virsiä ja juomalauluja.

Gunnar Mickwitz oli aikansa lupaavimpia suomalaisia historiantutkijoita. Hänen tutkimuksensa vaikuttivat merkittävästi käsityksiin antiikin ja keskiajan taloushistoriasta. Kansainvälisyydessä seitsemällä kielellä kirjoittanut Mickwitz oli aikansa edelläkävijöitä. Hyvin alkanut ura päättyi kuitenkin Karjalankannakselle vuonna 1940.

Rafael Koskimies oli laaja-alainen ja työteliäs kirjallisuudentutkija ja kriitikko. Tutkijana häntä kiinnosti niin teoriat kuin kirjallisuusalan kulttuurihistoria. Kriitikkona hän pyrki elävään kielenkäyttöön, oikeudenmukaisuuteen ja kohtuullisuuteen. Pitkä ura kriitikkona kesti aina yliopisto-opiskelijasta kuolinvuoteelle asti.

Marja-Liisa Vartio oli runoilija ja prosaisti. Hänet muistetaan erityisesti romaaneistaan, jotka hän kirjoitti aina kolme kertaa ennen julkaisua. Vartion ura jäi lyhyeksi, mutta hänen teoksiaan pidetään suomalaisen modernismin virstanpylväinä. Vartion romaanit käsittelivät usein arkipäivän iloja ja murheita.

Jaakko Laitinen on Jaakko Laitinen & Väärä Raha -yhtyeen laulaja ja lauluntekijä. Suomen hurmoksellisimmaksi ylistetyn livebändin laulajana toimimisen lisäksi Laitinen opiskelee länsi- ja eteläslaavilaisia kieliä ja kulttuureja Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnassa.

Ystävälleen Ludwig Wittgensteinille lähettämässään kirjeessä 23-vuotias Georg Henrik von Wright kertoo löytäneensä sävelen jota seurata ajatusten valtakuntaan. Hän kuitenkin pelkää, ettei löydä perille. Etsiminen johti ainutlaatuiseen uraan. Hänestä tuli yksi filosofian loogis-analyyttisen suuntauksen merkittävimmistä edustajista, mutta myös yksi aikansa johtavista pohjoismaisista humanisteista ja intellektuelleista.

Vuonna 1837 runsaan 30 vuoden ikäinen dosentti Johan Vilhelm Snellman ilmoitti alkavansa luennoida akateemisesta vapaudesta. Tästä seurasi vuosia jatkunut yliopiston johdon ja nuoren dosentin välinen riita, joka perimiltään koski sitä, millainen yliopiston tulisi olla. Snellman tuli myöhemmin tunnetuksi suomalaiskansallisen liikkeen johtajana ja Suomen kansallisfilosofina. Hänen satavuotisjuhlissaan suomalaistettiin kymmeniä tuhansia sukunimiä.

Karl Ferdinand Ignatius tutki Suomen historiaa lukujen avulla. Valtiopäiväedustajana ja senaattorina hän ajoi tilattoman väestön etuja sekä uudisti valtion kirjanpitoa. Pitkällä urallaan Tilastollisessa päätoimistossa Ignatius loi Suomeen ajanmukaisen tilastotoimen.

Ella Kivikoski oli Suomen ja pohjoismaiden arkeologian professori. Hän oli oppiaineensa ensimmäinen naistohtori ja filosofisen tiedekunnan ensimmäinen naisprofessori. Omasta mielestään hänen sukupuoleensa ei kuitenkaan kiinnitetty erityistä huomiota työympäristössä. Kivikosken opiskelijat muistelevat häntä vaativana, mutta äidillisenä hahmona.

Fredrik Pipping on jäänyt monille tuntemattomaksi historian henkilöksi. Hänen panoksensa yliopiston kirjaston ja sitä kautta Kansalliskirjaston kokoelmien syntyyn ja säilyttämiseen on kuitenkin kiistaton. Turun palon jälkeen hän kokosi kirjaston kokoelmat uudelleen ja hankki niin uusia kirjoja kuin tietoutta varhaisimman suomenkielisen kirjallisuuden vaiheista. Hänen tekemänsä työn jäljet näkyvät edelleen Kansalliskirjaston Fennica-kokoelman pohjana.

Historiantutkija ja -opettaja Päivi Setälä oli 1980–1990-luvuilla naisten yliopistollisen ja yhteiskunnallisen osallistumisen esikuva. Hän oli naistutkimuksen pioneeri ja ensimmäinen naistutkimuksen professori. Useiden luottamustehtäviensä kautta Setälä oli mukana vaikuttamassa suomalaiseen tiede- ja kulttuurielämään.

Klassikon asemaan nousseiden tutkimustensa lisäksi Eino Jutikkala muistetaan työstään erilaisissa tieteellisissä seuroissa. Hän oli aina ja kaikkialla. Jutikkala tunnettiin ripeästä työtahdistaan ja isoimmissa projekteissa hän toimi yleensä toimitussihteerinä vauhdittaen muiden kirjoitustyötä. Pitkän elinikänsä myötä Jutikkala ehti vaikuttaa monen nykyisen historiantutkijan elämään ja historiantutkimuksen suuntaan painottaen yhä enemmän sosiaali- ja kulttuuritaustaisia virtauksia historiasta.

Estetiikkaa yliopistossa opiskellut Martin Wegelius oli 1900-luvun vaihteen merkittävin suomalaisen musiikkipedagogiikan vaikuttaja. Hän oli säveltäjä, mutta teki suurimman elämäntyönsä luomalla systemaattisen musiikkikoulutuksen Suomeen. Wegelius perusti Helsingin musiikkiopiston ja toimi sen ensimmäisenä johtajana. Hänen mukaansa on nimetty musiikki-instituutti ja sitä hallinnoiva säätiö.

Tapio Nurminen lienee Suomen ainut rapvideon tehnyt IT-yrittäjänä toimiva historioitsija. Hän toivoo tulevansa aikanaan haudatuksi Joutsaan, jossa hänen esi-isänsä ovat asuneet vähintään 1500-luvulta lähtien.

Lieven Ameel on belgialainen suomalaisen kirjallisuuden tutkija, joka kirjoitti ensimmäisen monografian Helsingistä suomenkielisessä kirjallisuudessa. Helsinki-kokemuksia käsitelleen väitöskirjan jälkeen hän on tutkinut kerronnallisuutta kaupunkisuunnittelussa, erityisesti Kalasataman ja Jätkäsaaren kehityksessä. Hän toimii myös opettajana, kriitikkona ja kääntäjänä.

Rosa Liksom on Finlandia-palkittu kirjailija ja kuvataiteilija, joka on opiskellut läpi elämän ja joka unelmoi ymmärtävänsä maailmasta enemmän.

Anna Baijars on filosofian maisteri, josta tuli kustantaja. Matkan varrella hän toimi torikauppiaana, museo-oppaana, sosiaalityöntekijänä, uskonnon opettajana, kuvaussihteerinä, toimittajana, projektisihteerinä ja pörssiyhtiön toimitusjohtajana. Hän uskoo, että kirjallisuus tekee maailmasta paremman paikan elää.

Juho Kusti Paasikivi oli Suomen tasavallan seitsemäs presidentti. Ensimmäisenä sotien jälkeisenä presidentti hän näytteli tärkeää roolia ulkopolitiikan näyttämöllä. Vaikka Paasikivi tunnetaan oikeustieteilijänä, oli hänen alkuperäinen kiinnostuksen kohteensa yliopistossa Venäjän historia, kieli ja kulttuuri. Humanistisen alan tutkinnosta tulikin voimavara, jota Paasikivi hyödynsi niin itsenäistymistaistelun yhteydessä kuin myöhemmin toisen maailmansodan pyörteissä.

Professori Pirkko Nuolijärvi on Kotimaisten kielten keskuksen johtaja. Hän tutkii suomen kielen vaihtelua, televisiokeskustelujen vuorovaikutusta ja puhekielen roolia kaunokirjallisuudessa sekä kirjoittaa kielipolitiikkaan ja kielten asemaan liittyvistä kysymyksistä. Parhaiten hän rentoutuu musiikin ja kirjallisuuden äärellä, marjametsässä ja soutamassa aamuhiljaisella Lummenteella.

Emeritusprofessori Matti Klinge on yksi Suomen tunnetuimmista ja tuotteliaimmista historiantutkijoista. Hänen työnsä tunnetaan laajalti myös ulkomailla. Hän on merkittävä kulttuurikeskustelija ja aktiivinen tiedemaailman luottamustehtävissä. Professorin virassa ollessaan hänelle oli tärkeää opettaminen ja opinnäytetöiden ohjaaminen. Klinge hahmottaa maailmaa visuaalisesti, mikä ilmenee hänen taidemaalausharrastuksessaan.

Musiikkitieteen professori Eero Tarasti on pitkän uransa aikana ehtinyt tehdä enemmän kuin moni uskaltaa edes haaveilla. Hän on klassisen musiikin tutkija ja semiotiikan pioneeri Suomessa. Hänen kansainvälinen toimintansa on maailmanlaajuista.

Alma Söderhjelm saavutti tutkimuksillaan kansainvälistä mainetta ja eteni Suomen yliopistomaailmassa pidemmälle kuin kukaan nainen aiemmin. Ranskan vallankumousajan historiaa tutkinut Söderhjelm nimitettiin dosentiksi ja professoriksi. Söderhjelm ei ollut naisasianainen, mutta hän toimi tienraivaajana naisten yliopistouran mahdollistumiselle. Akateemisten tutkimusten lisäksi Söderhjelmin tuotantoon sisältyy viihteellistä kirjallisuutta.

Otto Donner oli Suomen ensimmäinen sanskritin ja vertailevan kielentutkimuksen professori. Hänen erityisosaamisensa kohdistui kenttätutkimustyön organisointiin. Hän oli kannustava opettaja monille nuorille kielitieteilijöille, joista tuli kansainvälisestikin arvostettuja tutkijoita. Donner ehti vaikuttaa myös valtiopäivämiehenä ja ”opetusministerinä”.

Estetiikan ja nykykansain kirjallisuuden professori Carl Gustaf Estlander teki uraauurtavan työn suomalaisessa taidehistoriassa jo ennen oppiaineen perustamista. Hän oli myös merkittävimpiä vaikuttajia taidemuseo Ateneumin ja Svenska Litteratursällskapet i Finlandin perustamisessa. Kielipolitiikassa Estlander otti etäisyyttä sekä suomenmielisiin että ruotsinmielisiin radikaaleihin, ja puhui sen sijaan kaksikielisen Suomen puolesta.

Eila Pennanen haaveili suomen kielen tutkijan urasta. Tutkijaa hänestä ei kuitenkaan ensisijaisesti tullut, vaan monialainen kirjallisuuden ja kulttuurin vaikuttaja. Hänen viisikymmenvuotiseen uraansa mahtui yli 50 omaa teosta ja yli 100 suomennosta. Pennanen oli lisäksi teräväkynäinen kirjallisuus- ja kulttuurikriitikko. Oman tietämyksen ja taitojen välittäminen seuraavalle kirjallisuus- ja käännösalan sukupolvelle oli Pennaselle kunnia-asia.

Fredrik Cygnaeus oli suomalainen runoilija, historioitsija ja taidekriitikko. Hän toimi yliopistossa professorina, dekaanina ja vararehtorina sekä oli merkittävä taiteiden mesenaatti. Cygnaeus oli keskeinen vaikuttaja Suomen kansallisuusliikkeessä ja vuoden 1848 Floran päivän juhlan pääarkkitehti.

Susanna Pettersson alkoi työskennellä museoissa jo opiskeluaikanaan 1980-luvun lopussa. Syksyllä 2014 hän aloitti Ateneumin taidemuseon johtajana. Tähän väliin mahtuu neljännesvuosisata kokemusta erilaisissa museoalan tehtävissä amanuenssista kehitysjohtajaan. Samalla koko toimiala on kokenut suuren muutoksen.

Michael Wexionius oli Suomen ensimmäinen historian professori. Taitojensa ja hyvien henkilökohtaisten suhteidensa ansiosta hän nousi papin pojasta professoriksi, aateliseksi ja tuomariksi. Wexionius suunnitteli Kuninkaallisen Turun Akatemian avajaisjuhlallisuudet. Hänellä oli suuri vaikutus akateemisten traditioiden kulkeutumisessa uuteen yliopistoon sekä sen varhaiseen julkaisutoimintaan.

Valtioneuvos Riitta Uosukainen on pitkäaikainen kansanedustaja ja eduskunnan puhemies. Hän on toiminut myös opetusministerinä. Uosukainen tunnetaan rikkaan suomen kielen puolestapuhujana ja vankkumattomana humanistina. Uosukaisen motto: “Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää!” (Minna Canth)

Juha Kanerva on Urheilusanomien ja Ilta-Sanomien urheilutoimittaja, jonka elämään mahtuu paljon muutakin kuin senttejä ja sekunteja. Historian opiskelun jäljiltä yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat häntä erityisen paljon, ja niistä hän pääsee kirjoittamaan ja viisastelemaan Ylen Aamu-tv:n Jälkihiki-ohjelmassa. Lisäksi Kanervan kynä on tuottanut kymmenkunta kirjaa joko yksin tai osana työryhmää.

Daniel Juslenius oli Kuninkaallisen Turun Akatemian professori ja rehtori sekä Porvoon ja Skaran piispa. Hän kokosi ensimmäisen suomen kielen sanakirjan ja laati katekismuksen käännöksen, jota käytettiin yli vuosisadan ajan. Erityisesti hän kunnostautui suomalaisuuden puolestapuhujana ja aikansa vaikutusvaltaisimpana suomalaisena kirkonmiehenä.

Kersti Juva on suomentanut englanninkielistä kirjallisuutta vuodesta 1972. Hän käänsi yhdessä opettajansa Eila Pennasen kanssa J.R.R. Tolkienin Tarun Sormusten herrasta kaksi ensimmäistä osaa ja kolmannen osan ensimmäisenä omana työnään. Esikoiskäännös yhdessä Richard Adamsin Ruohometsän kansa -teoksen kanssa toivat nuorelle tekijälle valtionpalkinnon. Sen jälkeen on ilmestynyt tasaiseen tahtiin ensin fantasiaa, lasten kirjoja ja dekkareita, sitten klassikkoja ja nykyproosaa.

Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma on tutkinut suurteollisuuden kehitystä osana maailmantaloutta. Kuisman päätyöt tarkastelevat modernin kapitalismin nousun ydinaloja: kaivos-, metsä- ja öljyteollisuutta sekä liikepankkilaitosta. Niiden ilmentyminä tarkastelussa ovat olleet esimerkiksi Kansallis-Osake-Pankki, Neste ja Outokumpu. Kuisma kommentoi julkisuudessa ahkerasti talouteen, taloushistoriaan sekä liike-elämän ja valtion suhteisiin liittyviä teemoja.

Tuomas Anhava tunnettiin suorasanaisena kriitikkona, joka asetti riman korkealle niin itselleen kuin arvostelemilleen teoksille. Hän oli kirjallisuusalan taustavaikuttaja, harmaa eminenssi, jonka työ on jäänyt suurelta yleisöltä piiloon. Päivätyö kustannusvirkailijana toi hänet lähelle esikoiskirjailijoita, ja hän olikin saattamassa alkuun monen myöhemmin kuuluisuuteen nousseen kirjailijan uraa. Anhava kirjoitti lisäksi runoja ja suomensi useiden tunnettujen runoilijoiden tuotantoa.

Ilkka Niiniluoto on toiminut jo puoli vuosisataa Helsingin yliopiston piirissä. Matematiikan opiskelija innostui teoreettisesta filosofiasta niin, että hänestä tuli oppiaineen professori 31-vuotiaana. Niiniluoto tunnetaan terävänä tieteenfilosofina, joka on puolustanut tieteellistä maailmankatsomusta ja sivistysyliopistoa valistuksen hengessä.

Baba Lybeckin ura toimittajana ja juontajana alkoi hänen abikeväänään vuonna 1985 Radio Cityssä. Toimittajan työt veivät kirjallisuustietelijää koko opiskeluajan, ja lopulta työ Nelosen Uutisten ankkurina imaisi Lybeckin kokonaan. 40-vuotissyntymäpäiviensä kynnyksellä hän palasi yliopistolle ja valmistui maisteriksi kokopäivätyön ja lapsiperhearjen keskellä. Voimaa arjen ponnistuksiin Lybeck saa triathlonista, kirjallisuudesta ja veneilystä.

Akateemikko Kustaa Vilkuna oli kansatieteen professori, sotasensuuriviraston päällikkö ja politiikan taustavaikuttaja. Hän oli mukana perustamassa Talonpoikaiskulttuurisäätiötä ja jäsen lukemattomissa yhdistyksissä, seuroissa ja neuvostoissa. Vilkuna oli myös merkittävä yhteiskunnallinen taustavaikuttaja Suomen sodanjälkeisessä politiikassa.

Minna Lindgren on toimittaja ja kirjailija, joka tunnetaan huumoristaan sekä rohkeudestaan käsitellä niinkin vaikeita asioita kuin vanhuus ja ooppera. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa 12 vuotta pääaineenaan musiikkitiede. Lindgrenin ominta alaa ovat radio-ohjelmat, kolumnit ja pakinat klassisesta musiikista. Hänen palvelutaloon sijoittuva Ehtoolehto-trilogiansa on saanut kansainvälistäkin menestystä.

Arthur Långfors oli merkittävä keskiaikaisten ranskalaisten tekstien tutkija, tulkitsija ja julkaisija. Monien aikalaisprofessoreiden tapaan hän toimi Suomen itsenäistymisen jälkeen diplomaattitehtävissä ja Suomen edustajana erilaisissa kongresseissa. Romaanisen filologian professorin tehtävien lisäksi Långfors työskenteli Helsingin yliopistossa dekaanina, vararehtorina ja rehtorina.

Professori Jaakko Leino on kiinnostunut kielen muodon ja merkityksen ja toisaalta kielen ja ajattelun suhteesta. Hän on tutkinut kieliopin ilmiöitä ja niiden muutoksia eri näkökulmista ja kielimuodoista. Häntä kiinnostavat myös äidinkielen kouluopetuksen sisältöihin ja suomen kielen yhteiskunnalliseen asemaan liittyvät kysymykset.

Henry Hedman on kulkenut pitkän tien Riihimäen kauppaopistosta kanadalaisen yliopiston ja Kotimaisten kielten keskuksen kautta romanikielen ja -kulttuurin yliopisto-opettajaksi Helsingin yliopistoon. Tutkimus ja opetustyö ovat Hedmanille sydämen asia, koska niiden kautta hän voi toimia välittäjänä romanien ja kantaväestön välillä. Hedman on myös muusikko ja tehnyt useita hengellisiä soololevyjä. Hän toimii edelleen satunnaisesti vierailevana puhujana ja esiintyvänä laulajana eri tilaisuuksissa muusikkoryhmänsä kanssa.

Opiskeluaikoinaan Mari Hatakka tanssi ja lauloi työkseen Topi Sorsakosken, Agentsien ja Leningrad Cowboysien matkassa. Hän jäi hyvin ansaitulle go-go-eläkkeelle vuonna 2000 ja ryhtyi tekemään heteroparisuhteen kulkua käsittelevää folkloristiikan väitöskirjaa. Jo väitöskirjaprosessin aikana hän päätti, ettei enää koskaan hae yhtään apurahaa, ja löysi uran liike-elämästä. Lippupisteen kehityspäällikkönä työskentelevä Hatakka on myös ehtinyt kommentoida parisuhdekulttuuriin liittyviä ilmiöitä Ensitreffit alttarilla -sarjassa.

Hilma Granqvist oli kansakoulunopettaja, Palestiinan-tutkija ja Suomen ensimmäinen naispuolinen sosiologian tohtori. Sosiologian tutkimusmetodien edelläkävijänä ja naisena hän kärsi vastoinkäymisistä urallaan. Kansainvälisesti hän sai tunnustusta jo varhain, mutta kotimaassa vasta myöhään.

Professori Minna Palander-Collin tutkii englannin kielen historiaa, kielen muutosta ja kieltä vuorovaikutuksen ja identiteettien rakentamisen välineenä. Hän toimii Helsingin yliopistossa englantilaisen filologian oppiaineen vastuuprofessorina ja nykykielten laitoksen tutkimuksesta vastaavana varajohtajana.

Juhani Aho tunnetaan romaaneistaan Rautatie ja Juha sekä lastuista, lyhyistä kirjoituksista. Hän oli ensimmäinen suomalainen kirjailija, jolle kirjoittaminen toi elannon. Kirjallisen ilmaisun äärelle Ahon johdatti sanomalehtitoiminta, ja hän teki lehtialalla pitkän uran. Aho oli yksi Helsingin Sanomien edeltäjän Päivälehden perustajista. Ahon rakas harrastus oli kalastus, ja hän juhli 50-vuotissyntymäpäiviäänkin onkivapa kädessään.

Jos on syntynyt Euroopassa, puhuu todennäköisesti äidinkielenään kansallista valtakieltä. Afrikkalaiset kasvavat kielellisesti huomattavasti rikkaammassa ympäristössä. Juuri afrikkalaiset kielet ja kulttuurit opettavat meitä navigoimaan monipuolisissa kielimaisemissa luovasti. Tämä houkutteli professori Axel Fleischin Afrikan tutkimuksen pariin ja motivoi häntä yhä.

Pentti Saarikoski muistetaan boheemina runoilijana, joka eli vauhdikasta taiteilijaelämää. Hänen kirjallinen tuotantonsa kattaa lukuisia runokokoelmia sekä ansiokkaita käännöstöitä. Saarikoski oli kuitenkin myös yhteiskuntakriittinen pakinoitsija ja eduskuntavaaliehdokas.

Sakari Pesola on historian ja yhteiskuntaopin opettaja, jolla on kolme intohimoa: historia, musiikki ja suunnistus. Ammattielämän osalta musiikki ja historia ovat tähän mennessä fifty–fifty. Liikuntamuotona suunnistus voittaa hiihdon, vaikka Pesola myöntää kuuluvansa myös hiihtohulluihin. Kolmas Nainen -yhtyeen lisäksi Pesola on soittanut kitaraa Moon Cakesin ja Luunelosen riveissä.