Lukeminen ja kirjoittaminen olivat lapsuuden kodissa itsestään selviä harrastuksia. Loimaan lukion äidinkielen opettaja Lippo Lahti, jonka moni muukin kirjallisuuden alalla toimiva on maininnut suurimmaksi innoittajakseen, kannusti suomen tai kirjallisuuden pariin. Paras ystäväni päätyi opiskelemaan yleistä kirjallisuutta Tampereelle, minä halusin Helsinkiin.

Päädyin opiskeluaikana töihin jo ensimmäisen kevätlukukauden alussa. Laitoksen ilmoitustaululla haettiin iltatyöläisiä Helsingin Kaupunginteatterin infopisteeseen, jossa olin muutamana iltana viikossa parin vuoden ajan. Työsuhde-etuna sai istua teatterin katsomossa jos vain paikkoja oli vapaana, ja tätä etua tuli hyödynnettyä tiuhaan.

Juuri ilmestyneessä Tuottajan käsikirjassa Elina Saksala toteaa, että tuottaja ei tuota esimerkiksi taidetta itse, vaan ”petaa otolliset olosuhteet muiden toiminnalle ja eliminoi esteitä”. Siitä on ollut kyse kaikissa niissä töissä, joita olen tehnyt. Kulttuurin taustajoukoissa on palkitsevaa seurata luovaa prosessia ja taideteoksen valmistumisen vaiheita ja tehdä parhaansa sen eteen, että työskentelylle on mahdollisimman hyvä ympäristö. Onnistuneesta lopputuloksesta iloitsee samalla tavalla, on kyse sitten kirjasta tai teatteriesityksestä.

Vaikka en missään vaiheessa opintoja haaveillut tutkijan urasta, parhaat muistot opiskelusta liittyvät siihen, kun oppimaansa pääsi testaamaan käytännössä proseminaareissa, seminaareissa ja gradua tehdessä.

En toivo että haaveeni toteutuu vielä, koska se tarkoittaisi työttömyyttä tai varhaista eläköitymistä. Haaveilen toisinaan sellaisesta elämästä, jossa olisi mahdollista käydä päivisin elokuvissa, taidenäyttelyissä tai lenkillä ja iltaisin lukea kirjaa ilman että uni tulee jo ensimmäisen sivun jälkeen. Eikä mikään estäisi lähtemästä viikoksi mökille katsomaan järven jäätymistä.