Neuvostoliito esiintyi aikoinaan ”toisena maailmana”, joka tarjosi vaihtoehdon kapitalistiselle maailmalle. Siellä esitettiin sangen dogmaattisia väitteitä tämän vaihtoehdon tieteellisyydestä ja sen tuottamista tuloksista. Toisin kuin monet muut, en nähnyt mitään syytä ottaa näitä väitteitä täydestä, mutta olin sen sijaan hyvin kiinnostunut näkemään, mitä niiden takana todellisuudessa oli.

Erilaisiin hallintotehtäviin jouduin mukaan vain vähän, mistä olen vilpittömän kiitollinen. Tietysti jonkun täytyy nekin asiat hoitaa ja on turha purnata, ellei itse osallistu. Jostakin syystä olen kuitenkin aina pitänyt kokouksia ja byrokratiaa lähtökohtaisesti kielteisenä asiana ja mielestäni jokaisen byrokraatin velvollisuutena olisi ymmärtää, että hän on periaatteessa tarpeeton ja jopa haitallinen, siis instituutiona, ei ihmisenä.

Parhaita hetkiä kertyi vuosikymmenien mittaan niin monta, ettei ole mahdollista nostaa niistä jotakin erityistä ylitse muiden. Mieleen tulevat monet aamut, jolloin tuntui mahtavalta päästä taas omaan kabinettiin ja aloittaa jonkin uuden kokonaisuuden tutkiminen tai jatkaa jotakin vanhaa. Oli todellinen etuoikeus olla työssä, jossa saattoi aamulla päättää, mitä aikoi päivän mittaan tehdä. Sellaisia päiviä oli paljon, etenkin vanhassa Renvallissa.

Unelmaansa elävälläkin on tietysti haaveita. Sitä esimerkiksi toivoo, että kaikki jatkuisi näin eivätkä huonot ja vaaralliset trendit pääsisi aiheuttamaan maailmassa katastrofeja. Koska näin ei tule käymään, tulee toivoneeksi, että tuleva sukupolvi olisi nykyistä järkevämpi ja kykenisi samaan aikaan tarvittavat korjausliikkeet.

Otos emeritusprofessori Timo Vihavaisen julkaisuista ja tutkimusprojekteista.