Parhaita hetkiä kertyi vuosikymmenien mittaan niin monta, ettei ole mahdollista nostaa niistä jotakin erityistä ylitse muiden. Mieleen tulevat monet aamut, jolloin tuntui mahtavalta päästä taas omaan kabinettiin ja aloittaa jonkin uuden kokonaisuuden tutkiminen tai jatkaa jotakin vanhaa. Oli todellinen etuoikeus olla työssä, jossa saattoi aamulla päättää, mitä aikoi päivän mittaan tehdä. Sellaisia päiviä oli paljon, etenkin vanhassa Renvallissa.

Vanhalla dokulaitoksella (Historian tutkimus- ja dokumentaatiolaitos) vallitsi todellinen akateeminen vapaus sanan parhaassa merkityksessä. Se tuntui myös kahvipöydässä, jossa pääsi itseään fiksumpien seuraan, mikä on aina tavoiteltava asia. Siellä ei aikaa tuhlattu juoruiluun, vaan puhuttiin sekä sen ajan että menneisyyden suurista kysymyksistä ja koottiin ilmoitustaululle kiinnostavia uutisia ja muita dokumentteja. Tämä ilmapiiri oli vastamyrkkyä ajan yksisilmäiselle politisoitumiselle ja opetti itsenäiseen ja kriittiseen ajatteluun myös siinä suhteessa. Erityisesti Osmo Jussilan ja Tauno Huotarin rooli oli tärkeä koko instituutin hengelle, muita tietysti unohtamatta: Eino Lyytinen, Markku Henriksson, Kristiina Graae, Hannes Saarinen, Rauno Endén ja monet muut.

Myös opiskelijoihin nähden kynnys oli matala ja seminaarikirjastoa (”Venäjä-huone”) kehitettiin oleskelutilaksi, jossa voi vaikkapa lukea tenttiin, juoda kahvia ja tutustua muihin samoista asioista kiinnostuneisiin. Saipa siellä polttaa mahorkkaakin oikean atmosfäärin luomiseksi. Venäläisiin, siis tutkimuskohteeseemme, pyrimme saamaan mahdollisimman hyvät kontaktit ja vedimme heidät mukaan venäjänkieliseen ”Russki kruzhok” -seminariin, joka kokoontuu yhä joka keskiviikko.

Virka-ajan jälkeen kokoonnuttiin usein vapaa-ajan merkeissä sekä kaupungilla että instituutin tiloissa ja jatkettiin juttua, joka oli seminaareissa jäänyt kesken. Luulen, että tämä oli hyvin tarpeellinen instituutio ja edisti erittäin huomattavasti tutkijaverkostojen syntyä ja kehitystä.