Kun syksyllä 1970 kirjoittauduin Helsingin yliopistoon opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä ja estetiikkaa (se oli juuri vaihtanut nimensä estetiikasta ja nykyiskansain kirjallisuudesta) sekä sanskritia ja vertailevaa indoeurooppalaista kielitiedettä, saavuin keskelle vallankumousta. Päärakennuksen savuisessa ja hälisevässä ruokalassa (tupakointi oli vielä sallittu koko kahvilassa) istui radikaaliryhmiä rintamerkkeineen suunnittelemassa opetuksen uudistamista ja koko yliopiston suistamista elitistiseltä jalustaltaan palvelemaan kansan syvien rivien yhteiskunnallisia ja sivistystarpeita. Pitkätukkaisia, parrakkaita tai viiksekkäitä ja virttyneisiin villapaitoihin, samettitakkeihin tai liehuviin kauhtanoihin ja farkkuihin sonnustautuneita nuoria miehiä sekä ”let it all hang out” -tyyliin pukeutuneita naisia tuijottelivat hämmästyksen ja väliin kauhunkin vallassa perinteiset opiskelijat, jotka koettivat sovitella lautasiaan pöydille monenmoisten lentolehtisten ja muiden painotuotteiden sekä kolhiintuneiden peltisten tuhkakuppien keskelle.

Kirjallisuuden kenttä on Suomenkin kaltaisessa pienessä maassa haarautuvien polkujen puutarha, joka tarjoaa kasvualustan niin hengenviljelykselle, kaupankäynnille kuin harrastamiselle. Ilman ammattikirjailijoita ja heidän verkostoitumistaan muiden alan toimijoiden kanssa niin kotimaassa kuin kansainvälisesti koko kirjallisuusinstituutio kuitenkin näivettyisi umpioksi, jossa kasvukärjet kiemurtelevat kalvaina pimeässä kuin kellarikomeroon unohtuneiden perunoiden idut.

Toisen maailmansodan jälkeen suomalaisissa kulttuuripiireissä voimistui tarve saada jälleenrakennuskauden sielunmaisema siivotuksi 1930-luvun asenteista ja lähestymistavoista. Tässä tarkoituksessa ja ehkä erityisesti V. A. Koskenniemen mahtiaseman vastapainoksi nuori helsinkiläinen, paljolti Otavan ja Heikki A. Reenpään ympärille ryhmittynyt kulttuuriälymystö päätti 1947 perustaa kirjallisen ja kulttuuripoliittisen modernismin tukijalaksi ja äänitorveksi Eino Leinon Seuran — vapaamielinen ja boheemi Leino kun oli elinaikanaan ja sen jälkeenkin hiertänyt kivenä Koskenniemen kengässä hänen määrätietoisesti pyrkiessään kansalliskirjallisuutemme symbolihahmoksi. Ensi töikseen seura pystytti kansalaiskeräyksen turvin Esplanadille Eino Leinon patsaan. Se perusti myös kirjallisen lehden, josta sukeutui Parnasson alkusolu.

Ei ole erityinen ilo arvuutella, kuinka pitkään kansallisvaltioprojekti säilyy niin elinvoimaisena, että Suomen valtakielenä pysyy suomi. Globalisaation ja ilmastonmuutoksen eri ilmenemismuotojen paineissa kysymys saattaa silti olla aiheellinen. Vastausta pähkäillessä on hyvä muistaa, että vaikka itämerensuomalaiset kielet, laajemmasta ugrilaisesta perheestä puhumattakaan, ovat ikivanhoja, on meidän nykyisin puhumamme ja kirjoittamamme suomen kieli saanut hahmonsa paljolti kääntämällä.

Kulttuurin tukeminen verovaroin herättää toisinaan vastustusta ihmisissä, jotka kuluttavat kulttuuria lähinnä massatapahtumissa tai muotien ja trendien virrassa. Miksi tukea sellaista, mikä "ei kiinnosta ketään"? Markkina-alueena Suomi on kuitenkin niin pieni, että oman onnensa nojaan jätettynä esimerkiksi kirjallisuus kaventuisi vaihtoehdottomaksi hittitehtailuksi, ja runous, kielen ja ajattelun laboratorio, loppuisi vakavasti otettavana taidelajina…

Kun kääntämistä tarkastellaan omana taiteenlajinaan, unohtuu helposti, että se on loppujen lopuksi vain osa prosessia, jossa tajunnan sisältöjä siirretään. Jo pelkän ajattelun voi nähdä kääntämisenä – siinähän havainnoista, tunteista, arvostuksista, muistoista jne. muodostetaan jatkumoita ja hahmoja, joille on mahdollista antaa erilaisten välineiden avulla kielellisiä, kuvallisia, musiikillisia ym. ilmiasuja. Niitä tulkitaan, siis käännetään, jo ennen kuin ne ovat saaneet aineellisen muodon.

Valittuja käännöksiä englannista ja ruotsista: