Kulttuurin tukeminen verovaroin herättää toisinaan vastustusta ihmisissä, jotka kuluttavat kulttuuria lähinnä massatapahtumissa tai muotien ja trendien virrassa. Miksi tukea sellaista, mikä "ei kiinnosta ketään"? Markkina-alueena Suomi on kuitenkin niin pieni, että oman onnensa nojaan jätettynä esimerkiksi kirjallisuus kaventuisi vaihtoehdottomaksi hittitehtailuksi, ja runous, kielen ja ajattelun laboratorio, loppuisi vakavasti otettavana taidelajina käytännössä kokonaan. Runonlaulajien perinteitä vaalivan maamme säilyminen sivistysvaltiona edellyttää arvovalintojen tukemista julkistaloudellisin panostuksin toisella tavalla kuin suurilla markkinoilla, joilla marginaalitkin parhaassa tapauksessa ovat niin suuria, että niissä voi saavuttaa taloudellista menestystä. Jos vertailukohtaa haluaa hakea, valtavirran ulkopuolelle jäävän kulttuurin tukea voisi verrata juniorityöhön urheilussa.

 

Kun tukea annetaan, päätösten tekemisessä tarvitaan asiantuntemusta. Paras asiantuntemus on niillä, jotka tekevät samaa työtä kuin tuettavat. Kääntäjä esimerkiksi on pätevin henkilö arvioimaan toisen kääntäjän laatua, työuraa, suunnitelmia ja mahdollisuuksia. Tätä sanotaan vertaisarvioinniksi. Tieteellisessä työssä, esimerkiksi väitöskirjojen tarkastamisessa, vertaisarviointi on itsestäänselvyys, mutta taiteessa, joka ei ole kvantifioitava, eksakti ala, on helppo noukkia populistisia irtopisteitä sanomalla, että siellä ne vain jakavat apurahoja kavereilleen. Kokemus kirjallisuuden apurahaelimistä osoittaa kuitenkin, että meillä vertaisarvioijat pitävät yllä äärimmäiseen korkeaa moraalia ja jääviyssääntöjä noudatetaan tarkasti. Suomalaiset ovat rehellistä väkeä, ja valvonta toimii molempiin suuntiin; puolueelliseksi tai moraaliltaan muutoin puutteelliseksi havaittu vertaisarvioija menettää nopeasti ammattikuntansa luottamuksen ja arvioijan palkattoman tehtävänsä.