Toisen maailmansodan jälkeen suomalaisissa kulttuuripiireissä voimistui tarve saada jälleenrakennuskauden sielunmaisema siivotuksi 1930-luvun asenteista ja lähestymistavoista. Tässä tarkoituksessa ja ehkä erityisesti V. A. Koskenniemen mahtiaseman vastapainoksi nuori helsinkiläinen, paljolti Otavan ja Heikki A. Reenpään ympärille ryhmittynyt kulttuuriälymystö päätti 1947 perustaa kirjallisen ja kulttuuripoliittisen modernismin tukijalaksi ja äänitorveksi Eino Leinon Seuran — vapaamielinen ja boheemi Leino kun oli elinaikanaan ja sen jälkeenkin hiertänyt kivenä Koskenniemen kengässä hänen määrätietoisesti pyrkiessään kansalliskirjallisuutemme symbolihahmoksi. Ensi töikseen seura pystytti kansalaiskeräyksen turvin Esplanadille Eino Leinon patsaan. Se perusti myös kirjallisen lehden, josta sukeutui Parnasson alkusolu.

Kun minut valittiin seuran puheenjohtajaksi 2008, takana oli siis jo yli 50-vuotinen taival ja suurten nimien ja kulttuuridebattien kavalkadi. Voinee sanoa, että pääkaupungin kirjallinen ja kulttuuripoliittinen raskas sarja on paljolti kulkenut Eino Leinon Seuran läpi. Yhdessä vaiheessa puhuttiin leikkisästi Eino S. Revon seurasta, niin pitkään Yleisradion tuleva pääjohtaja piti puheenjohtajan nuijaa hallussaan.

Lähes 500 jäsenen seura, joka on sikäli erikoinen järjestö, että siihen ei voi liittyä hakemalla vaan ainoastaan kutsuttuna, ja se ei hae omaan toimintaansa julkista rahoitusta, pyrkii toimimaan kulttuuripoliittisena ja yleiskulttuurisena "vahtikoirana" ja Leinon henkisenä perillisenä samalla kun se sääntöjensäkin mukaan pitää yllä Leinon muistoa. Viime vuosina yksi näkyvimmistä tapahtumista on ollut 6.7. eli Eino Leinon ja runon ja suven päivänä Espan lavalla järjestetty "Päivitä Leino"-tilaisuus, jossa kuullaan nykypäivän Leinoja. Seuran nimi voi kuitenkin putkahtaa esiin missä tahansa, missä kaivataan henkisten ja kulttuuriarvojen sekä runouden puolustajaa.