Ei ole erityinen ilo arvuutella, kuinka pitkään kansallisvaltioprojekti säilyy niin elinvoimaisena, että Suomen valtakielenä pysyy suomi. Globalisaation ja ilmastonmuutoksen eri ilmenemismuotojen paineissa kysymys saattaa silti olla aiheellinen. Vastausta pähkäillessä on hyvä muistaa, että vaikka itämerensuomalaiset kielet, laajemmasta ugrilaisesta perheestä puhumattakaan, ovat ikivanhoja, on meidän nykyisin puhumamme ja kirjoittamamme suomen kieli saanut hahmonsa paljolti kääntämällä.

Tuhatkahdeksansataaluvun mittaan Suomelle haluttiin valtiollisen autonomian kylkiäisenä luoda edellytykset uida vanhojen sivistysmaiden vanaveteen, ja siihen tarvittiin Saksan, Ranskan ja muiden maiden klassisten teosten käännöksiä, joiden toivottiin totuttavan kotimaiset kirjoittajat — valtaosaltaan nämä olivat ruotsinkielistä lukeneistoa, talonpoikainen kansahan ei juuri mitään kirjoittanut — käyttämään suomea ja tuottamaan kansallisvaltiolle välttämättömäksi katsotun kansalliskirjallisuuden. Hyvästä esimerkistä käynee Julius Krohn, äidinkieleltään saksalainen, ruotsinkieliseen sivistyneistöön lukeutunut mutta kotikielensä suomeksi vaihtanut mies, jonka johdolla 1860-luvulta alkaen suomennettiin Runebergin "Vänrikit", ja jonka käsialaa tiettävästi on Paavo Cajanderin nimissä kulkeva käännös "Vårt land"-runosta – toisin sanoen suomenkielinen kansallislaulumme.