Tullessani yliopistoon 1980-luvulla teatteritieteessä elettiin kaikissa maissa muutoksen aikaa, ja meillä muutos edellytti myös perustan vahvistamista. Professorin on seurattava koti- ja ulkomaista tutkimusta, mutta kyettävä myös välittämään tieto opetuksen kautta opiskelijoille. Oman ja yhteisen edun välille oli ja on löydettävä tasapaino. Haastavaa – ja onnistuessaan palkitsevaa.

Teatteritiede on laajan taiteenalan pieni oppiaine, jossa on vaikeaa rajata kiinnostus järkeviin mittoihin. Tutkijoita on edelleen aika vähän. Kohteet limittyvät tavalla tai toisella yhteen: opettaminen ja tutkimus, historia ja nykyteatteri, oman maan teatteri ja rajat ylittävät ilmiöt, teoriat ja aineistot, käytännön teatteri ja teatterintutkimus ja niin edelleen. Eristäytyminen ei onnistu, ja oppiaineessa viihtymistä lisääviin erityispiirteisiin kuuluukin, ettei se ole edes viisasta. Varmimmillani silti olen, kun tutkin suomalaista teatteria ja sen historiaa sekä nykyisiä ja menneitä teatteriesityksiä. Usein tarkastelen teatteria muun yhteiskunnallisen toiminnan yhteydessä.

Kansainväliset tutkijayhteydet ovat olleet minulle tärkeitä koko urani aikana. Niitä on mielestäni ylläpidettävä yllä niin kauan kun olen tutkijantyössä mukana. Jotakin on silti myös muuttunut. Eläkeläinen voi olla kansainvälinen itsekkäällä tavalla ja valita henkilökohtaisesti kiinnostavat asiat institutionaalisia yhteyksiä ajattelematta.

Erityisen hieno hetki oli syntymäpäivääni liittyvän juhlakirjan valmistuminen ja tapahtuman liittyminen yksitoista kertaa toistuneeseen kansainväliseen kesäkouluumme. Kuuden yliopistoprofessorin vakinaisesta opettajaryhmästämme oli muodostunut läheinen työyhteisö ja ystäväpiiri, ja ulkomaiset kollegani olivat ystävystyneet myös monien kesäkouluun osallistuneiden opiskelijoitten kanssa.

Teatteritieteilijät ovat tehneet toistuvasti ”junaseminaareja”, joissa yhdistyy tarve nähdä teatteria pääkaupunkiseudun ulkopuolella, tiettyyn teemaan liittyvä ryhmätyöskentely ja kustannusten minimointi. Oppiaineen budjetissa ei juuri ollut rahaa opintomatkoihin, mutta rakensimme systeemin, jossa varattiin ensimmäisen luokan vaunun avoin osa seminaaritilaksi.

Yliopistoon tullessani pohjoismainen ja kansainvälinen teatterialan järjestötyö oli minulle tuttua aikaisemmista työpaikoistani. Minulle oli itsestään selvää jatkaa siirtymällä teatterintutkimuksen järjestötyöhön. Olin perustamassa pohjoismaista Nordiska teaterforskare -järjestöä ja toimin oman jaksoni hallituksen jäsenenä ja varapuheenjohtajana. Kansainvälisen järjestömme International Federation for Theatre Research (IFTR) hallitukseen kuuluin kaksitoista vuotta, neljä niistä varapuheenjohtajana.

Yksi muistoistani liittyy kevään 2007 promootioon ennen jäämistäni eläkkeelle vuoden lopussa. Tutkintoa tavoitelleet teatteritieteen opiskelijat olivat kokoontuneet kevään aikana graduseminaariini viikoittain. Tavoitteena oli juhlia promootiossa yhdessä, joten kaikki tukivat kiihkeästi toisiaan ja viimeiset gradut valmistuivat yhdennellätoista hetkellä. Promootiossa kokoonnuimme puolenyön jälkeen japanilaisten turistien ihailtavaksi valokuvaan Ylioppilastalon portaille. Kuvaan pääsi myös paikalle sattunut yliopistomme kansleri.