Olen kulkenut Helsingin yliopistossa mm. Matti Viikarin, Simo Knuuttilan ja Juha Sihvolan viitoittamaa klassista aate- ja filosofian historian tutkimuksen polkua. Tähän liittyy tiettyjä konkreettisia askeleita: historian opintojen alkuvaiheessa monen muun opiskelijatoverin tapaan kiinnostuin filosofiasta ja poliittisesta ajattelusta.

Siinä missä aate- ja filosofian historian polkua on tallattu Helsingin yliopiston piirissä 1600-luvulta lähtien, digitaaliset ihmistieteet ovat kohtuullisen uusi asia niin yliopiston kuin minunkin henkilökohtaisessa kontekstissani. Voisipa melkein väittää, että “digihumanismi” on sellainen uusi käänne, johon itsenäistyviä tutkijoita pyritään kannustamaan, mutta joka on käytännön tasolla usein hankalaa.

Uskon yliopiston perinteiseen instituutioon, seminaariin. Lahjakkaiden opiskelijoiden henkisen kasvamisen todistaminen ja sen edesauttaminen ovat yliopisto-opetuksen parasta antia opettajan kannalta. Itse haluan myös olla siirtämässä opiskelijoille humanistisen tutkimuksen perintöä, aivan kuten oma ohjaajani akatemiaprofessori Markku Peltonen aikoinaan siirsi tätä minulle.

Avoimen tieteen kenttään tupsahdin ikään kuin ulkopuolelta ja pääsin ripeästi kiinni tekemiseen mm. Open Knowledge Finland (ry) -yhteisön parissa. Avoimen tieteen piirissä yhteishenkeä valaa ajoittainen vilpitön tekemisen riemu ja usko uuteen. Tämä on saanut minutkin innostumaan myös täysin uusista asioista, kuten avoimen kaupunkidatan merkityksen pohtimisesta humanistina.

Minut valittiin keväällä 2015 digitaalisten aineistojen tutkimuksen määräaikaisen professuurin hoitoon. Samalla minulle avautui väylä osallistua digitaalisten ihmistieteiden institutionaaliseen kehitykseen mm. digihumanismin opetuksen suunnittelun kautta sekä jatkaen sitä yhteisten verkostojen rakentamista ja tutkimusalan profiilin nostamista, jota teimme erityisesti Kaius Sinnemäen kanssa aikaisemmin tutkijakollegiumissa.

Digitaalisten ihmistieteiden mukaantulo omaan tutkimuskenttääni on saanut aikaan myös kommunikaatiomenetelmien muutoksen. Viime aikoina yhdeksi keskeisimmäksi vuorovaikutusreitiksi on muodostunut irc-kanava, jota käytin viimeksi teini-ikäisenä. Somettaminen kun ei ole mitään verrattuna perinteiseen irkkaamiseen, tätä me humanistit emme kovin hyvin ole vielä sisäistäneet.

Ei ole salaisuus, että humanistitutkijan uraan kuuluu väistämätön dialogi epävarmuuden kanssa. Maailmanluokan tutkijoilla - oli ala sitten kuinka kapea tai lavea tahansa - Kelan apurahalle siirtymisen uhka nakertaa sielua. Meillä poliittisen ajattelun varhaismodernin ajan klassikoiden tutkijoilla on kuitenkin salainen ase käytössä: voimme peilata teorioita, joita tutkimme omana huvina maailmaan, jossa elämme.

Digitaalisen humanismin sivuainekokonaisuus Mikko Tolosen Digital Humanities in Helsinki -blogi