Siinä missä aate- ja filosofian historian polkua on tallattu Helsingin yliopiston piirissä 1600-luvulta lähtien, digitaaliset ihmistieteet ovat kohtuullisen uusi asia niin yliopiston kuin minunkin henkilökohtaisessa kontekstissani. Voisipa melkein väittää, että “digihumanismi” on sellainen uusi käänne, johon itsenäistyviä tutkijoita pyritään kannustamaan, mutta joka on käytännön tasolla usein hankalaa.

Digitaalisten ihmistieteiden tutkimusala tarkoittaa minulle erityisesti modernien tietojenkäsittelymenetelmien käyttöä humanistis-yhteiskunnallisten peruskysymysten tutkimuksessa koskien laajoja, digitaalisessa muodossa olevia aineistoja. Lisäksi se on vahvasti monitieteistä. En voisi tällä hetkellä kuvitella tekeväni digitaalisen humanismin tutkimusta muuten kuin yhteistyönä, nykyisessä muodossaan mm. yhdessä laskennallisen molekyylibiologiataustaisen, avoimen tieteen pioneerin Leo Lahden kanssa.

Samalla kun digitaaliset ihmistieteet edustavat tavallaan jotain uutta, minulla reitti tällaisen tutkimuksen pariin on kulkenut edellä kuvailtua aatehistorian polkua pitkin. Heti väitöskirjavaiheen alussa ajattelin, että tutkimukseni metodipohjaa tulee laajentaa kirjahistorian suuntaan. Käytinkin tutkijavaihdossa Cambridgen yliopistossa huomattavasti aikaa mm. huutokauppakamarien katalogeja mikrofilmiltä kelaten etsiessäni uutta arkistomateriaalia, jonka kautta ymmärtää kiinnostukseni kohteita. Välitön ajatus mikrofilmien vaivalloisuudesta oli, että tätä on digitaalisin keinoin pystyttävä hyödyntämään huomattavasti järkevämmin. Toisaalta, vieläkään ei kyseistä aineistoa ole saatu digitoitua.

Ajoittain on suorastaan raivostuttavaa huomata, kuinka paljon olemme jäljessä loppujen lopuksi hyvinkin yksinkertaisten menetelmien käyttöönotossa humanistisella puolella. Siksi olenkin tyytyväinen, että olen tällä hetkellä mukana Kansalliskirjaston projekteissa ja lisäksi keskusteluyhteydessä Kansallisarkistoon. Näin toivottavasti kykenen osaltani edistämään asioita Suomessa humanistisen tutkimuksen näkökulmasta.

Tutkimuksessani digitaaliset ihmistieteet siis yhdistyvät aatehistorian tutkimukseen. Nyt kun digihumanismi näyttelee päivittäisessä toiminnassani huomattavaa roolia, en kuitenkaan näe, että olisin tutkijana lähtenyt pois alussa mainitsemaltani aate- ja filosofian historian polulta. Linnusta ei kannata vääntää kalaa. Tarkoitus on kuitenkin lentää uuteen suuntaan.

Minulle aatehistorian ja digitaalisten ihmistieteiden yhdistäminen tarkoittaa esimerkiksi mahdollisuutta hahmottaa koko varhaismodernin eurooppalaisen kirjapainotoiminnan ekologia ja piirtää kartalle kustannustoimintaan liittyvien verkostojen kehitys. Tätä kautta saadaan uudenlainen näkökulma siihen, mitä on filosofia, historia tai vaikkapa teologia, miten kirjat fyysisinä objekteina kantavat sisällään erilaisia ajatuksia sekä miten tämä kehittyy ajan kuluessa. Lopputuloksena voidaan päästä hyvinkin uudenlaisiin tuloksiin esim. liittyen siihen, miten David Humen kirjoittama Englannin historia sijoittuu uuden ajan historiankirjoituksen kontekstiin.

Tämä tuntuu ajatuksena edelleen hurjalta, vaikka on täysin toteutettavissa. Samalla mullistuu myös pohja tehdä aatehistoriaa liittyen niin metodiseen lähestymiseen kuin myös kysymykseen, mitä kannattaa ylipäänsä tutkia. Vielä kun tähän yhdistetään tekstilouhinnan ulosmittaamaton potentiaali, en näkisi syitä, miksi ei kannattaisi paiskia hommia nimenomaan digihumanismi edellä.

Ruohonjuuritasolta olemmekin onnistuneet jo rakentamaan pohjan, jolle uusi kirjastoluetteloiden tilastollisen käytön infrastruktuuri kasvaa hajautetun versionhallinnan avulla. Erityisesti brittiläisen aineiston kanssa olemme jo melko pitkällä ja liikumme hyvää vauhtia myös kohti suomalaisen varhaismodernin julkaisutoiminnan hahmottamista kansallisbibliografian kautta.

Tulevaisuus näyttää, mihin digitaaliset ihmistieteet sekä aate- ja filosofian historian polku Helsingin yliopistossa kulkevat. Paljon positiivista hanketasolla on meneillään. Tulevaisuus kiinnostaa minua erityisesti, koska monitieteisen yhteistyön ja uusien mahdollisuuksien osalta myös aate- ja filosofian historian tutkimuksessa tullaan näkemykseni mukaan kolkuttelemaan uuden porteille. Kuka nyt ei hyppisi riemusta mahdollisuudesta selvittää koko varhaismodernin ajan tiedontuotannon kehitys ja sen leviämisen eri muodot virusten leviämisen tapaan?