Uskon yliopiston perinteiseen instituutioon, seminaariin. Lahjakkaiden opiskelijoiden henkisen kasvamisen todistaminen ja sen edesauttaminen ovat yliopisto-opetuksen parasta antia opettajan kannalta. Itse haluan myös olla siirtämässä opiskelijoille humanistisen tutkimuksen perintöä, aivan kuten oma ohjaajani akatemiaprofessori Markku Peltonen aikoinaan siirsi tätä minulle.

Akateemisuuteen kasvamiseen kuuluu tärkeänä osana myös aristoteelinen habituaatio ja siihen taas osittain humoristinen kannustaminen; kuten ehdotukset parikymppisille opiskelijoille, että hyvä aika nousta sängystä on aamuyöllä ennen kuin muu perhe herää, niin ehtii lukea läpi rauhassa tutkimuskirjallisuutta. Osa opiskelijoista, kuten vaikkapa minä, ottaa tämän sitten tosissaan ja miettii sitä kautta akatemian aamunkoittoa. Niinhän se on, akateeminen tutkimus on lähtökohtaisesti jaakobinpainia. Tutkimuksen tekeminen ei suinkaan koskaan lopu ja ajatukset kehittyvät myös unissa.

Informaali kommunikointi muiden tutkijoiden kanssa on osoittautunut keskeiseksi kannustimeksi kehittää toimintaani. Karonkassani kollega muisteli, että maisterivaiheessa minulla oli tapana soittaa hänelle myös hyvin myöhään yöllä lankapuhelimella kertoakseni uusimmista löydöistä liittyen varhaismoderniin poliittiseen ajatteluun. Kerran, noin tunnin verran jatkuneen innostuneen monologin jälkeen olin pahoitellut, että jouduin kuiskaamaan. Syynä oli, että olin nukuttamassa sylissäni esikoistani ja jos hän sattuisi heräämään, vaimoni suuttuisi.

Erilaisiin konferensseihin osallistuminen ja kansainvälisten työ- ja ystävyyssuhteiden solmiminen on myös ollut kohdallani keskeistä. Ensimmäinen konferenssini sattui heti jatko-opintojen alkuun. Olin saanut muutaman kuukauden projektirahan väitöskirjan tekemiseen sillä ehdolla, että toimin apulaisena Helsingissä järjestettävässä kansainvälisessä aatehistorian konferenssissa. Otin tehtävän tosissani ja puhujapöydiltä ei ainakaan vesi tuolloin loppunut. Oli kuuma kesä.

Tapahtuman viimeistä edeltävänä iltana oli tuttuun tapaan konferenssi-illallinen. Innostuin kertomaan omasta tutkimuksestani Cambridgesta saapuneelle Trinity Collegen fellowlle. Illan lopuksi päädyimme Suomenlinnasta keskustaan ja kuinka ollakaan jutun luistaessa baarit menivätkin jo kohta kiinni. Saatoin kansainvälisen vieraan tunnollisesti Mikonkadulle hänen hotellilleen. Tämän jälkeen kello näytti jo neljää. Puntaroin, että jos lähden taksilla kotiin, joudun tulemaan takaisin linja-autolla kello kahdeksaksi - uni jäisi vähiin. Järkevintä olisi siis, että nukkuisin silloisen Renvall-instituutin käytävällä olleella hyvämaineisella sohvalla, jolla kerrotaan myös itse Leninin istuneen.

Ajatuksenkulku oli jotakuinkin seuraava: kun laitan kännykän herätyskellon hälyttämään hyvissä ajoin, kaikki on kunnossa. Heräsin aamulla hieman kahdeksan jälkeen, kun joku taputti olkapäätäni. Havahduin hereille ja katselin lattialla pärisevää kännykkääni. Herättäjä oli laitoksen silloinen johtaja ja konferenssin pääjärjestäjä Heikki Mikkeli. Ajattelin, että nyt Heikki suuttuu aloittelevalle jatko-opiskelijalle, mutta hän kysyikin vain ystävällisesti, että ottaisinko kahvia vai haluaisinko vielä hieman nukkua. Hän ymmärsi akateemisen yön monitahoisuuden.

Kyseisenä päivänä huomasin myös, ettei myöhäisillan keskustelu ollut ollut pelkkää anekdoottien vaihtoa. Minulle järjestyi nimittäin tutkijavaihto Cambridgen yliopistoon kyseisen fellown toimesta. Ilmeisesti jaakobinpaini oli kannattanut.