Ei ole salaisuus, että humanistitutkijan uraan kuuluu väistämätön dialogi epävarmuuden kanssa. Maailmanluokan tutkijoilla - oli ala sitten kuinka kapea tai lavea tahansa - Kelan apurahalle siirtymisen uhka nakertaa sielua. Meillä poliittisen ajattelun varhaismodernin ajan klassikoiden tutkijoilla on kuitenkin salainen ase käytössä: voimme peilata teorioita, joita tutkimme omana huvina maailmaan, jossa elämme. Tämä ei tee meistä teflon-pintaisia viisastelijoita, mutta se luo tietyn kafkamaisen pohjavireen, jonka pyörteissä maailmalle voi useimmiten hymyillä, vaikka keskustelukumppani tarjoaisikin ominaan hänelle juuri esittämäsi argumentit.

Maailmalle hymyilyn strategia pätee niin espoolaisesta juniorijalkapallosta selviytymiseen kuin vaikkapa argentiinalaisen dollarikuplan puhkeamisen yhteydessä inhimillisen tragedian pähkäilyyn hobbesilaisen luonnontila-hypoteesin kautta.

Itse olen erikoistunut mandevillelaisen maailmanselityksen soveltamiseen jokapäiväiseen elämään. Mitä se tarkoittaa? Paras vaihtoehto on lukea mielikuvituksella kirjani: Mandeville and Hume, Anatomists of civil society. Lyhyt vastaus voidaan esittää myös tässä. Ihmiselle omanarvontunto (ja ylpeys) ovat tärkeämpiä kuin rahat ja henki.