Tutkimusaiheet syntyvät usein edellisten tutkimusten jakojäännöksinä, näin myös professori Hanna Snellmanilla. Väitöskirjassaan hän tarkasteli tukkilaisuutta Kemijokivarressa eräänlaisena epookkina: Metsäteollisuus loi raaka-aineen hankintaan liittyviä työpaikkoja alueelle, jossa oma väki ei riittänyt töiden tekemiseen. Tämä tarkoitti voimakasta siirtolaisuutta muualta Suomesta Lappiin. Puoli vuosisataa myöhemmin näiden muuttajien lastenlasten sukupolvella työnsaantimahdollisuudet olivat lähes olemattomat metsätyön koneellistuttua. Siirtolaisuus oli jälleen keino sopeutua uusiin olosuhteisiin.

Tieteenalana kansatiede syntyi kansallisen projektin lapsena ja ”kansallinen” oli se argumentti, jolla juuri itsenäistyneessä valtiossa vedottiin päättäjiin. Kansatieteen professuuri perustettiin itsenäisen Suomen kunniaksi vuonna 1921. Professuuri ei kuitenkaan ollut pelkästään kansallinen, sillä 2000-luvulle saakka professuurissa oli etuliite suomalais-ugrilainen.

Vaikka kansatieteessä on vahvana traditiona yksin tekemisen eetos, olen mielelläni työskennellyt monitieteisissä ryhmissä tutkijaurani alusta alkaen. Ruotsinsuomalaisiin liittyvissä tutkimuksissani luontevat yhteistyökumppanit löytyivät historiasta. Viime aikoina olen enenevissä määrin ollut kiinnostunut yhteistyöstä kielentutkijoiden kanssa.

Hanna Snellman valittiin tiedekuntamme varadekaaniksi kaudelle 2014–2017. Lukuvuoden 2014–2015 Snellman toimii dekaanin sijaisena. Varadekaanina Snellmanin vastuulla ovat muun muassa tutkimusasiat, yhteiskunnallinen vuorovaikutus, kansainväliset asiat, tasa-arvoasiat ja kaksikielisyysasiat. Hän toimii puheenjohtajana dosenttitoimikunnassa, jatko-opintotoimikunnassa, YVV- ja viestintätoimikunnassa ja on myös tiedekunnan SAB:n puheenjohtaja.

Asuin 20 ensimmäistä vuottani talossa, jonka alakerrassa oli isäni työpaikka, Kemijoen Uittoyhdistyksen konttori. Itse olin kesätöissä samaisessa uiton konttorissa 14-vuotiaasta 20-vuotiaaksi radiopuhelinkeskuksena. Keskuksen tehtävänä oli seurata Kemijärven uiton hinaajien kulkua ja toimia viestin välittäjänä silloin, kun hinaajan kapteeni tarvitsi apua maista. Kaikenlaista sattui, esimerkiksi tulipaloja laivoilla ja tapaturmia. Myrskyt ja niiden uhat vaativat aina kommunikaatiota konttorin ja laivojen välillä.

Olen aina tiennyt, että haluan opiskella Helsingin yliopistossa, mutta en koskaan suunnitellut tutkijanuraa. Kun edeltäjäni, kansatieteen professori Juhani U.E. Lehtonen pyysi minua assistentin sijaiseksi opintojeni loppuvaiheessa, kertoi hän, että työhön liittyi jatko-opiskelu. Kun keskustelimme väitöskirjan aiheesta, ehdotin tutkimuksen aiheeksi Kemijoen uittoa. Aihe oli minulle tuttu kotipiiristä, se oli keskeinen aihe Lapin ja koko Suomenkin historiassa, mutta siitä ei ollut kansatieteellistä tutkimusta käytännössä lainkaan.

Tutkijan ura ei ole helppo. Jos voisin nyt palata ajassa taaksepäin ja tehdä uudelleen valinnan lähteäkö tutkijan uralle vai museoalalle, joka oli alkuperäinen suunnitelmani, en tiedä, mitä tekisin. En ole työurani aikana ollut koskaan työttömänä, mutta hyvin lähellä se on ollut monta kertaa. Taitoskohdissa on usein syntynyt idea seuraavasta tutkimushankkeesta.

Kansatieteen professori Hanna Snellmanista on tarjolla lukuisia televisio-, radio- ja lehtihaastatteluja.

Avajaisesitelmän video: professori Hanna Snellman: Pitkä 50-luku ja ”seuraava Suomi”