Tutkijan ura ei ole helppo. Jos voisin nyt palata ajassa taaksepäin ja tehdä uudelleen valinnan lähteäkö tutkijan uralle vai museoalalle, joka oli alkuperäinen suunnitelmani, en tiedä, mitä tekisin. En ole työurani aikana ollut koskaan työttömänä, mutta hyvin lähellä se on ollut monta kertaa. Taitoskohdissa on usein syntynyt idea seuraavasta tutkimushankkeesta.

Kemijokivarren tukkilaisia koskevan väitöskirjani jälkeen kirjoitin metodologisen monografian hantien aikakäsityksistä ja seuraavaksi siirryin tutkimaan ruotsinsuomalaisia eri näkökulmista. Tutkijakollegiumissa aloitin tutkimuksen amerikansuomalaisten keittokirjoista, jonka jatkamisesta haaveilen melkeinpä päivittäin.

Oma post doc -vaiheeni kesti kymmenen vuotta ja sen aikana kirjoitin kolme monografiaa, toimitin useita artikkelikokoelmia, kirjoitin monia artikkeleita ja tutkimustyöni myötä asuin pidemmän periodin myös Ruotsissa ja Kanadassa. Aina koin kuuluvani ulkomaisen yliopiston lisäksi myös Helsingin yliopistoon.

Tutkimusvaradekaanina mietin kovasti Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan post doc -tutkijoiden asemaa. Miten yhtäältä kannustaa tutkijoita lentämään pesästä, jos tilaisuus siihen tarjoutuu, ja toisaalta pitää huolta post doc -tutkijoista, jotka ovat osa tiedeyhteisöämme?

Tutkijanuraan kuuluu olennaisena osana kisällinvaellus ennen vakiintuneempaa asemaa. Kaikki eivät työllisty yliopistoon, joten väitelleitä on kannustettava myös muunlaisiin töihin yhteiskunnan palveluksessa. Haaveeni on, että ne, jotka tekevät post doc -kautensa Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa, kokevat kuuluvansa Helsingin yliopistoon.