Vaikka olin harrastanut musiikkia pienestä pitäen, tähtäsin kuitenkin kirjailijan uraan – olinhan sattunut 17-vuotiaana saamaan romaanin julkaistuksi. Sävellellytkin olin, mutta pidin itseäni jo liian vanhana musiikkiopintoihin.

Musiikkifilosofisella väitöskirjallani Innovaation ja tradition idea oli kaksi mottoa: yhtäältä Paavo Heinisen ajatus siitä, että hänen tutkimuksensa suomalaisista säveltäjistä oli “laajennettua narsismia: kiinnostusta siihen, mitä tapahtuu tässä maassa säveltävälle ihmiselle”, ja toisaalta Noam Chomskyn ajatus siitä, että “keskeinen ongelma maailman selittämisessä on sen määritteleminen, kuinka ihmiset todellisuudessa selittävät maailmaa”.

Sibelius-Akatemian päästötutkinnon 1975 jälkeen siirryin kahdeksi vuodeksi Länsi-Berliiniin (Hochschule der Künste) professori Witold Szalonekin oppilaaksi ja Suomeen palattuani suoritin Sibelius-Akatemian sävellysdiplomin.

Poikkeuksena säveltäjän yksinäisestä kirjoitustyöstä oopperat vaativat paljon tiimityöskentelyä, ensin libretistin ja ohjaajan ja sitten koko suuren tuotantokoneiston kanssa. Turun tuomikirkon 700-vuotisjuhliin tilattua oopperaa Riddaren och draken (2000) sain vielä tehdä osin virkatyönä. Suomen Kansallisoopperan tilaamaa Käärmeen hetkeä (2005) sävelsin paljolti virkavapauksien turvin. Sen jälkeen pudottauduin vapaaksi säveltäjäksi. Kolmannesta oopperasta Eerik XIV (2010) tuli Turun kulttuuripääkaupunkivuoden 2011 päätapahtuma, Logomon uuden hallin täyttänyt spektaakkelimainen multimediateos.

Musiikin tekijät jäävät aina luonnostaan musiikin esittäjien varjoon — eritoten ne, jotka vain kirjoittavat musiikkia mutta eivät itse esitä sitä. Vaikka Suomeen on rakennettu korkeatasoinen musiikkikoulutus, oopperoita, sinfoniaorkestereita yms. instituutioita, taidemusiikin asema julkisuudessa on melko marginaalinen. Tämän marginaalin sisällä erityisen ahtaalla ovat elävät säveltäjät.

Mikko Heiniön musiikkinäytteitä: Maria Suite osat 1–5.

Artikkeliin on koottu Mikko Heiniön merkittävimmät julkaisut.