Musiikin tekijät jäävät aina luonnostaan musiikin esittäjien varjoon — eritoten ne, jotka vain kirjoittavat musiikkia mutta eivät itse esitä sitä. Vaikka Suomeen on rakennettu korkeatasoinen musiikkikoulutus, oopperoita, sinfoniaorkestereita yms. instituutioita, taidemusiikin asema julkisuudessa on melko marginaalinen. Tämän marginaalin sisällä erityisen ahtaalla ovat elävät säveltäjät.

Länsimaisen korkeakulttuurin muodoista taidemusiikki on kaikkein museaalisin: sitä kiinnostavat varsin vähän nykysäveltäjät, jotka kuitenkin yrittävät tätä suurta traditiota kehittää. Säveltäjien työskentelymahdollisuuksien ja tekijänoikeuksien turvaaminen edellyttävät vahvoja etujärjestöjä. Työskentelin 30 vuotta sekä Suomen Säveltäjät ry:n että Säveltäjäin Tekijänoikeustoimisto Teosto ry:n hallituksessa, siitä 18 vuotta edellisen puheenjohtajana ja 15 vuotta jälkimmäisen varapuheenjohtajana. Ne tarjosivat kiinnostavan näköalapaikan musiikkielämän rakenteisiin ja kiihtyviin muutosprosesseihin, jotka eivät suinkaan kaikilta osin ole olleet positiivisia.

Digitalisaatio on yhtäältä tuonut piratismia, toisaalta tarjonnut marginaalisellekin musiikille mahdollisuuden löytää kuulijansa ympäri maapalloa. Säveltäjäjärjestöjen tehtävien myötä tuli myös koko joukko kansainvälisiä edustustehtäviä, sympaattisimpana niistä Pohjoismainen säveltäjäneuvosto.