Maailmassa ei koskaan ole esitetty antiikin kreikkalaisia tragedioita niin paljon kuin nyt. Jotakin ikuisesti elävää ja ihmistä koskettavaa niissä täytyy olla. Ja kaikki tämä lähti yhden kaupungin onnistuneesta kulttuuripolitiikasta 400-luvulla eKr.: Ateenassa tuotettiin joka vuosi kolmetoista uutta tragediaa ja kymmenen uutta komediaa teatteriyleisön nautittavaksi. Tästä valtaisasta tuotannosta meille on tosin säilynyt vain murto-osa.

Nämä näytelmät kuuluvat itseoikeutetusti Kreikan kirjallisuuden opintojen keskeiseen ainekseen, ja minut ne imaisivat mukaansa jo varhain. Kuunnellessani professori Henrik Zilliacuksen luentoja jäin ihmettelemään sitä, miksi näytelmiin kuuluvaa kuoroa välillä sinuteltiin, välillä teititeltiin, ja kuoro taas puhui itsestään sekä minä- että me-muodossa. Mikä tämä monipäinen yksilö tai yhtä ääntä käyttävä ryhmä oikein oli? Tämän pulman selvittämiseksi minun oli kirjoitettava väitöskirja. Siinä työssä tulin tietysti lukeneeksi kaikki säilyneet tragediat ja komediat etuperin ja takaperin, enkä päässyt antiikin Kreikan teatterista enää irti.

Joku voisi ajatella että tästä paljon tutkitusta aihepiiristä ei uutta sanottavaa enää löytyisi, mutta kaikkea muuta: suuria ja pieniä ongelmia riittää, uusia nousee esiin koko ajan ja vanhat vastaukset paranevat uusista näkökulmista. Itse siirryin vähitellen lähemmäs teatteriesityksiä, pohdiskellen tutkimuksissani esimerkiksi sitä, mitä voimme tietää näyttämöllä nähdystä fyysisestä kosketuksesta – väkivallan, rakkauden, avunannon ja avunpyynnön ilmauksista ja merkityksistä draaman kokonaisuudessa.

Hyvän esimerkin uusista näkökulmista antiikin Kreikan teatterin tutkimuksessa tarjoaa myös humanistisessa tiedekunnassa syksyllä 2014 hyväksytty Vesa Vahtikarin väitöskirja, joka valaisee Ateenassa syntyneen teatteritradition hämmästyttävää leviämistä yli silloisen tunnetun maailman seuraavien vuosisatojen aikana.