Maailmassa ei koskaan ole esitetty antiikin kreikkalaisia tragedioita niin paljon kuin nyt. Jotakin ikuisesti elävää ja ihmistä koskettavaa niissä täytyy olla. Ja kaikki tämä lähti yhden kaupungin onnistuneesta kulttuuripolitiikasta 400-luvulla eKr.: Ateenassa tuotettiin joka vuosi kolmetoista uutta tragediaa ja kymmenen uutta komediaa teatteriyleisön nautittavaksi. Tästä valtaisasta tuotannosta meille on tosin säilynyt vain murto-osa.

Antiikin Kreikan draamoja on suomennettu aivan liian vähän. Klassikoista pitäisi myös olla saatavilla erilaisia käännöksiä. Luettavaksi tarkoitettu käännös ei välttämättä sovi teatterissa esitettäväksi ja päinvastoin.

Papyrukselle kirjoitettujen dokumenttien tutkimus on pitkään ollut Helsingin yliopiston kreikantutkijoiden lempilaji. Tälläkin alalla opettajani Henrik Zilliacuksen vaikutus on ollut ratkaiseva. Hänen ansiostaan Suomeen saatiin julkaistavaksi edustava kokoelma Egyptin Oksyrhynkhoksesta löytyneitä papyruksia. Satuin koputtamaan Zilliacuksen huoneen ovelle juuri kun hän oli avaamassa Englannista saapunutta pakettia ja sain heti ryhtyä hänen kanssaan asettelemaan näitä hauraita dokumentteja turvaan lasilevyjen väliin.

Monia ilon hetkiä sekä tutkimuksen että opetuksen alalla on yliopisto minulle tarjonnut, mutta eittämättä mieleenpainuvin on ollut filosofisen tiedekunnan promootio vuonna 2000, jossa toimin promoottorina. Olin tiedekunnan – ja varmaan koko Suomen – ensimmäinen naispuolinen promoottori. Promootiossa on voimakkaasti läsnä historiallinen jatkuvuus ja sukupolvien ketju: tätä juhlaa on vietetty yliopistossamme vuodesta 1643 lähtien. Ainoat katkot perinteessä ovat olleet isonvihan aika ja toinen maailmansota.

Yksi mielenkiintoisimmista tehtävistäni yliopiston ulkopuolella on ollut osallistumiseni kreikan kielen asiantuntijana Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen 1973 alullepanemaan raamatunkäännöstyöhön. Käännöstyön tuloksena vuonna 1992 otettiin käyttöön uusi käännös entisen vuonna 1935 hyväksytyn version tilalle.

Olen pitkän yliopistourani aikana saanut kokea miten ilahduttavalla tavalla suomalainen antiikintutkimus on voimistunut, tutkijamäärältään laajentunut, sisällöltään monipuolistunut ja saavuttanut vankan kansainvälisen maineen.