Monia ilon hetkiä sekä tutkimuksen että opetuksen alalla on yliopisto minulle tarjonnut, mutta eittämättä mieleenpainuvin on ollut filosofisen tiedekunnan promootio vuonna 2000, jossa toimin promoottorina. Olin tiedekunnan – ja varmaan koko Suomen – ensimmäinen naispuolinen promoottori.

Promootiossa on voimakkaasti läsnä historiallinen jatkuvuus ja sukupolvien ketju: tätä juhlaa on vietetty yliopistossamme vuodesta 1643 lähtien. Ainoat katkot perinteessä ovat olleet isonvihan aika ja toinen maailmansota. Promootion ajankohta määräytyy aina viidenkymmenen vuoden sykleinä, ja viisikymmentä vuotta aiemmin promovoidut maisterit ja tohtorit ovat mukana riemumaistereina ja -tohtoreina.

Voimakkaimman elämyksen minulle promoottorina tuotti se läheinen yhteys, joka syntyi yhä uudelleen sinä hetkenä jolloin painoin laakeriseppeleen maisterin päähän ja kosketin hänen sormustaan tai annoin tohtorille hatun ja miekan. Tämä hetki oli tarkoin harjoiteltu, askelmerkit sovittu, aika mitattu sekuntikellolla ja laskettu millä nopeudella kaiken piti tapahtua – eikä hetki todella kestänyt kauan. Silti sen aikana saatu katsekontakti ja tapahtuman merkityksellisyys loivat ihmeellisen suvannon jokaisen promovoitavan kohdalla.