Georg Zacharias Forsman, kuten hänen nimensä oli alkujaan, oli lähtöisin ruotsinkielisestä perheestä, mutta Snellmanin suomen kielen ohjelmaa noudattaen opiskeli ja otti käyttöönsä suomen kielen jo varhaisella iällä. Suomen kielestä tulikin hänen kotioloissaan käyttämä kieli. Samoin suomi toimi hänen julkaisujensa pääasiallisensa kielenä. Poikkeuksen tekivät muutamat ruotsinkieliselle sivistyneistölle suuntautuneet suomen kieltä käsittelevät kirjat. Tässä hän irtaantui niin Runebergistä kuin Snellmanistakin, jotka olivat kirjoittaneet ruotsiksi. Lisäksi hän otti kirjailijanimekseen suomalaistetun version nimestään: Yrjö Koskinen.

Koskiselle ei ruotsin kielessä ollut sinänsä mitään ongelmaa. Hän kuitenkin näki monien aikalaisten tavoin, että Suomen asema oli muuttunut vuoden 1809 jälkeen. Kuuluisa lausahdus "svenskar äro vi inte längre, ryssar vilja vi inte bli, låt oss alltså bli finnar", toimi hänen ajattelunsa ohjenuorana. Venla Sainion mukaan Koskiselle suomen kielen asema parantaminen oli suomenkielisen väestön nostamista sivistyksen keskelle ja kansakunnan valmistamista itsenäisyyteen, kun sen aika koittaa. Tämä tarkoitti, että myös ruotsinkielisen eliitin piti opetella suomea, ja suomenkielistä peruskoulutusta tuli parantaa. Vallitsevasta yhteiskuntajaosta ruotsinkielisen eliitin ja suomenkielisen rahvaan välillä piti päästä eroon.

Suomen kielellä julkaiseminen ei ollut kuitenkaan 1850-luvun alkupuolella ongelmatonta johtuen yleisvaltakunnallisesta poliittisesta tilanteesta sekä siitä, että se oli vielä tuohon aikaan marginaalinen kirjakieli. Esimerkiksi Yrjö Koskisen suomeksi kirjoittama professoriväitöskirja herätti akateemisessa maailmassa keskustelua ja kädenvääntöä. Kyse oli ennen kaikkea siitä, oliko suomen kieli sopiva akateemiseen maailmaan. Eräs arvostelija vaati teoksen hylkäämistä sen kieleen vedoten, kun taas osa tyytyi tunnustamaan vain, etteivät ymmärtäneet teoksen kieltä. Suurin osa arvostelijoista kuitenkin näki teoksen olevan tieteellisesti pätevä ja vielä kun ruotsinkielellä kirjoittaneen vastaehdokkaan väitöskirja osoittautui heikompilaatuiseksi, valittiin Yrjö Koskinen Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston yleisen historian professoriksi vuonna 1863.

Samaan aikaan historian oppiaine jakaantui kahtia. Yrjö Koskinen olisi halunnut nimenomaan Suomen, Venäjän ja pohjoismaiden historian oppituolin, mutta oppituolin haltijaksi kutsuttiin hakijoiden ulkopuolelta Zacharias Topelius. Vasta Topeliuksen siirryttyä eläkkeelle, Yrjö Koskinen sai hänen oppituolinsa. Samankaltainen kielikiistoihin pohjautuva kiista käytiin myös valittaessa Topeliuksen seuraajaa. Silläkin kertaa osapuolina olivat fennomaani ja Koskisen oppilas, J. R. Danielson-Kalmari ja ruotsinkielisiin kuuluva M.G. Schybergson.

Yrjö Koskisen ajattelu ei näkynyt pelkästään kirjoituskielen valinnassaan vaan myös aihevalinnoissa. Hänet oli valittu yleisen historian professoriksi, mutta hän kirjoitti yksinomaan Suomen historiasta. Jo ennen professoriksi pääsyä, hän oli tutkinut Nuijasotaa. Yrjö Koskinen anoi virkavapaata vuonna 1869 kirjoittaakseen Oppikirja Suomen kansan historiassa. Teoksen ilmestyminen aiheutti ”ankaria myrskyjä”, kuten Rafael Koskimies asian muotoili. Kyseessä ei ollut kuitenkaan suomen kieli vaan Koskisen esittämät tulkinnat, jossa kritisoitiin Ruotsin vallan aikaa, varsinkin viimeisimpiä vuosisatoja, ja nähtiin Suomella olleen erillishistoria Ruotsista jo 1200- ja 1300-luvuilta lähtien. Esimerkiksi C.G. Estlander, Yrjö Koskisen serkku, kritisoi tätä näkemystä, sillä hänen mielestään Suomella ei ollut itsenäistä historiaa ennen vuotta 1809.

Koskiselle suomen kielen aseman parannuksen ohella myös suomenkielisen sivistyneistön kasvattaminen oli oleellista. Hän vaati muun muassa suomen kielellä opettamista jo alkeiskoulusta lähtien ja yleensäkin koulujen määrää lisättävän. Epäröidessään maisterin tutkinnon jälkeen tieteelliselle uralle lähtemistä, Forsman oli työskennellyt koulussa opettajana ja kirjastonhoitajana. Koulumaailma oli hänelle siis myös ammatillisessa mielessä tuttu. Hänelle tarjottiinkin mahdollisuus vaikuttaa: kenraalikuvernööri F.L. Heiden nimitti hänet kamaritoimikunnan päälliköksi vuonna 1882 ja vuonna 1885 kirkollistoimituskunnan päälliköksi vastaamaan koulutusasioista. Niiden viidentoistavuoden ajan, jolloin hän toimi kirkollistoimikunnan päällikkönä, koulujen, myös suomenkielisten, määrää kasvatettiin selvästi. Osittain Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen ansiosta suomenkieliset saivat nyt äidinkielellään opetusta aina alkeiskoulusta yliopistoon asti.

Lähteet:

• Rafael Koskimies, ”Nuijamieheksi luotu. Yrjö Koskisen elämä ja toiminta vuosina 1860–1882.” Kustannusosakeyhtiö Otava: Keuruu, 1968.
• Venla Sainio, ”Yrjö-Koskinen, Georg Zacharias”. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu.  Viitattu 15.11.2014. (Luettavissa maksutta Nelli-portaalin kautta.)
• Wikipedia, ”Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen”.  Viitattu 15.11.2014.