Kun aloitin kiinan opiskelun Helsingin yliopistossa syksyllä 1994, en vielä olisi osannut arvata, että minusta tulee isona kiinalaisen kirjallisuuden suomentaja. Olin kyllä haaveillut suomentajan urasta ja pyrkinyt ja päässytkin opiskelemaan myös englannin kääntämistä. Lukiovuosien unelmissa näin itseni kääntämässä vaikkapa Virginia Woolfia tai Thomas Hardya.

Suomentajana joudun usein tasapainoilemaan vieraan ja tutun, eksoottisen ja kotoisan välimaastossa. Kiinalaisen kirjailijan teos on suomalaiselle lukijalle tietysti myös kurkistusikkuna kaukaiseen kulttuuriin ja erilaiseen yhteiskuntaan, mutta se ei saisi olla pelkästään sitä.

Olin yliopiston näkökulmasta epäilemättä kamala opiskelija. Opiskelin täysin päämäärättömästi kaikkea mikä kiinnosti, istuin lukemattomilla luennoilla, mutta suoritin kokonaisuuksia vähänlaiseen – toisin sanoen tuhlasin resursseja enkä tainnut pahemmin tuottaa pisteitä. Luin teoreettista filosofiaa, uskontotiedettä, kirjallisuutta, antropologiaa, venäjää, japania ja turkkia, myöhemmin myös matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa maantiedettä.

Koko suomentajien ammattikunnan puolesta haaveilen selviytymisestä. Suomessa on viime vuosikymmenet ollut korkeatasoinen käännöskulttuuri ja suomennoksen laadun merkitys maailmankirjallisuuden välittäjänä on ymmärretty. Viime aikoina kuitenkin palkkiot ovat laskeneet ja aikataulut kiristyneet samaan aikaan, kun julkaistavien nimikkeiden määrä vähenee. Pelkällä kaunokirjallisuuden suomentamisella on entistä vaikeampi elättää itseään.

Riina Vuokko palkittiin kiinalaisen Nobel-romaanin käännöksestä. Ensimmäinen Jarl Helleman -palkinto meni Mo Yanin suomentajalle. Helsingin Sanomat 24.5.2015