Sanoin kerran eräässä haastattelussa, etten tiedä millaista on olla olematta professori, kun olen ollut sitä koko ikäni. ”Koko ikä” tarkoittaa käytännössä 23-vuotiaasta alkaen, jolloin sain hoitaakseni ensimmäisen professuurini yleisessä kirjallisuustieteessä Helsingin yliopistossa.

Olin opiskellut jo kouluaikana 1966 Wienin Sommeruniversitätissa saksaa ja pianonsoittoa toisena kesänä 1971. Sitten käteeni osui pieni kirjanen Myten om Asdival, kirjoittanut Claude Lévi-Strauss. Näin minusta tuli strukturalisti. Se oli oppisuuntaus tai koulukunta, jossa saatoin yhdistää musiikin ja filosofian, kategoriat le sensible ja l’intelligible, kuten Lévi-Strauss sanoi. Hänestä tuli suuri idolini.

Väitöskirjan tekeminen vei minut vuodeksi Brasiliaan, Rio de Janeiroon. Minun piti tutkia myyttiä ja musiikkia käytännössä ja matkustaa Xingu-joelle suya-intiaanien pariin, mutta siitä ei tullut lopulta mitään. Jo ennen matkalle lähtöäni Erik Tawaststjerna neuvoi minua ottamaan tutkimuskohteeksi Brasilian ”Sibeliuksen”, Heitor Villa-Lobosin. Niin päädyin tekemään, koska hänen museonsa oli Riossa ja leski Arminda hoiti sitä.

Musiikkitieteen laitos muutti evakosta Vironkatu 1:n renovoituihin tiloihin 1984. Sinne muodostui aivan ihanteellinen pieni tieteellinen yhteisö, sangen kansainvälinen. Ulkolaisia vieraita alkoi heti saapua tamperelaisen Pro Musica -säätiön joka vuotisella tuella. Kaikille järjestyi oma huone, lyhytaikaiset vieraat asuivat pihan toisella puolella vierashuoneissa ja kävelivät aamulla laitokselle pitämään tuntejaan. Myös opiskelijoilla oli oma tilansa.

Semiotiikka on rikastuttanut elämääni suuresti. Vuodesta 1988 lähtien johdin Imatralla Kansainvälistä semiotiikan instituuttia (ISI) vuoteen 2013, jolloin opetusministeriö lopetti sen rahoituksen. Imatran ISI:sta oli ehtinyt muodostua todellinen tieteellinen brändi. Sieltä käsin toimitettiin Acta Semiotica Fennica -sarjaa, se isännöi 10. semiotiikan maailmankongressin, se johti semiotiikan valtakunnallista verkostoyliopistoa 2004–2007.

Miten kaikki kokemani on vaikuttanut tieteelliseen tuotteliaisuuteeni? Minulla on siis ollut tavallaan kaksi roolia tutkijana: musiikkitieteilijän ja semiootikon.

Kuten niin monia semiootikkoja myös minua on kiehtonut aina kirjallisuus. Olen kirjoittanut romaaneja. Ensimmäinen oli Professori Amfortasin salaisuus 1995 (ranskaksi 2000, viroksi 1996) – jota erehdyttiin luulemaan salapoliisiromaaniksi nimen johdosta.

Olen nyt akateemisen urani viimeisessä vuodessa Helsingin yliopistossa. Jatkaisin mielelläni erityisesti luennoimista ja opetustyötä, koska saan siitä myös itse innoitusta ja stimulanssia tutkimuksilleni. Mutta tällä hetkellä en tiedä, kuinka se olisi mahdollista. Kun menetän työhuoneeni, en voi myöskään toimittaa aikakauslehti Synteesiä, enkä Acta semiotica fennicaa enkä muutakaan. Ehkä minun on perustettava yksityinen laitos tai akatemia. Yksityistäminenhän on nykyisin muotia.