Olin opiskellut jo kouluaikana 1966 Wienin Sommeruniversitätissa saksaa ja pianonsoittoa toisena kesänä 1971. Sitten käteeni osui pieni kirjanen Myten om Asdival, kirjoittanut Claude Lévi-Strauss. Näin minusta tuli strukturalisti. Se oli oppisuuntaus tai koulukunta, jossa saatoin yhdistää musiikin ja filosofian, kategoriat le sensible ja l’intelligible, kuten Lévi-Strauss sanoi. Hänestä tuli suuri idolini.

Lähdin Pariisiin 1972 kainalossani gradututkielmani Strukturalistisen musiikkitieteen mahdollisuudesta. Menin tapaamaan Lévi-Straussia Collège de Franceen. Hän ottikin minut vastaan jo viikossa. Saatoin viedä terveisiä suomalaissyntyiseltä antropologilta, Lévi-Straussin ystävältä, Elli-Kaija Köngäs-Marandalta. Tapaaminen jäi ikiajoiksi mieleeni.

Päätin opiskella Pariisissa, aamuisin soitin pianoa ja kävin tunneilla Ecole Normale de Musiquessa ja legendaarisen Jacques Févrierin kotona Blvd Malesherbesillä. Iltapäivisin tapailin kuuluisia ranskalaisia strukturalisteja Roland Barthesista A.J. Greimasiin ja Tzvetan Todoroviin; seurasin Michel Foucault’n opetusta. Tunsin, että Pariisi oli minun kaupunkini, jossa saatoin toteuttaa itseäni vapaasti. Puolisoni Eila Tarasti, pianisti ja musiikkitieteilijä, on ollut mukanani kaikilla matkoillani yli 40 vuoden ajan.