Sanoin kerran eräässä haastattelussa, etten tiedä millaista on olla olematta professori, kun olen ollut sitä koko ikäni. ”Koko ikä” tarkoittaa käytännössä 23-vuotiaasta alkaen, jolloin sain hoitaakseni ensimmäisen professuurini yleisessä kirjallisuustieteessä Helsingin yliopistossa.

Tulin tähän taloon vuonna 1967 ja yhtaikaa kirjoittauduin Sibelius Akatemiaan. Pääsin sisälle teoreettiseen filosofiaan, koska sinne laskettiin ilman pääsykoetta, jos ylioppilastutkintotodistuksessa oli kuusi laudaturia. Se sopi minulle hyvin, sillä olin jo lukiossa opiskellut saksalaista filosofiaa ja kääntänyt Martin Heideggerin Sein und Zeitia puoliväliin. Mutta filosofia Helsingin yliopistossa olikin angloanalyyttista ja ensimmäinen kurssini oli logiikan atomilauseiden laskentaa, jota opetti S. Albert Kivinen. 

Armeijan jälkeen vaihdoin tiedekuntaa valtiotieteelliseen ja aloin opiskella sosiologiaa ja sosiaalipsykologiaa vuonna 1968. Mutta sitten otin estetiikan ja sen jälkeen tutustuinkin Erik Tawaststjernaan. Hän houkutteli minut musiikkitieteeseen. Olen iloinen, että sain tuossa vaiheessa sukkuloida ja kokeilla monia aineita. Tämä tieteidenvälisyys sai sitten minussa purkautumiskanavan semiotiikassa. Sibelius-Akatemian kannalta olin rasittava tapaus, koska lähdin aina ulkomaille.