Lukiossa Kallion yhteiskoulussa minua opetti legendaarinen Viljo ”Ville” Tervonen, joka herätti intohimon suomen kieleen. Luonnollinen seuraus oli pyrkiä kotikaupunkini yliopistoon Helsinkiin opiskelemaan suomea. Siellä tutustuin toiseen merkittävään vaikuttajaan, kirjailija-suomentaja Eila Pennaseen joka piti suomentamisen kurssia. Samalla kurssilla oli myös Kristiina Rikman ja pian kumpaisellekin valkeni, että tämä oli työ, jota haluamme tehdä. Kun Eila vielä kannusti ja auttoi alkuun, ja sillä tiellä olemme yhä.

Ymmärsin jo varhain, että tärkeintä on tuottaa tekstiä, joka voisi olla alun perin suomeksi kirjoitettua. Suomentajan tärkein instrumentti on oma äidinkieli. Onneksi olin ollut nörttilapsi, joka oli käyttänyt kaiken aikansa kirjojen parissa. Ilman nuoruuden intohimoisia lukukokemuksia ja rakkautta kirjoihin kielen skaala ei varmastikaan olisi riittänyt. Paljosta saan kiittää myös kotia. Vanhempani olivat taitavia kielen käyttäjiä ja lisäksi meillä oli kotiapulaisia eri puolilta Suomea niin että sain kotona kuulla pienestä pitäen niin itä- kuin länsimurteitakin.

Oman kielen osaaminen ei kuitenkaan riitä. Ensimmäisiä kirjoja kääntäessäni tajusin, että vieraalla kielellä asiat ilmaistaan kovin eri tavalla kuin suomeksi – eikä siinä kaikki – koko maailma on jotenkin toinen. Pyrin ja pääsin opiskelemaan englantilaista filologiaa. Kun ensimmäisen vuoden tutoriaalissa luimme Tolkienin tunnettua fantasiateosta, jouduin tunnustamaan, että olin juuri saanut sen suomennettavakseni.

Pian oli englantilainen kulttuuri imaissut minut siinä määrin mukaansa, että minulla oli toinen koti Oxfordissa Englannissa. Vuodesta 1986 olen asunut kahdessa maassa.