Teini-ikäisenä ammattihaaveet ailahtelivat: yhtenä päivänä kuvittelin opiskelevani ornitologiksi, geologiksi tai paleontologiksi, toisena kiinnostuin kielistä ja lukion alkaessa arkkitehdin ammatista. Kuvataide oli perheessä ja suvussa ollut aina jollakin tapaa läsnä isoisoeno Eetu Iston sukupolvesta saakka ja varhaisina muistona Tornion Vojakkalan kesämökiltä mieleen ovat painuneet isoisän peruja olleet painokuvat maailman ja Suomen…

Olen saanut työskennellä urani aikana vaihtelevissa museoalan töissä hyvinkin erilaisissa museoissa. Oma museoalan ”ammattikouluni” oli Hangon museo, johon menin tekemään kaupunginrakennusinventointia vielä opiskeluaikana 1980-luvun puolivälissä. Pienessä muutaman hengen museossa joutui tekemään monenmoista aina artikkelien kirjoittamisesta, julkaisun toimittamisesta ja painattamisesta näyttelyn suunnitteluun ja paspisten leikkaamiseen saakka. Seuraava työpaikka Espoon kaupunginmuseo oli jo selvästi suurempi ja työtehtävät erikoistuneemmat.

Minulle on tarjoutunut mahdollisuuksia osallistua museoalan kehittämiseen monien eri organisaatioiden ja luottamustehtävien kautta. Niistä ehdottomasti tärkein on ollut Suomen museoliiton kuusivuotinen hallituskausi, joka tarjosi aidon näköalapaikan Suomen laajaan ja heterogeeniseen museokenttään, ja vaikuttamismahdollisuuksia niin lainsäädäntöön kuin muuhun museoiden edunvalvontaan ja alan täydennyskoulutukseen. Sain olla mukana myös museoalan ensimmäisen arviointimallin rakentamisessa.

…

Olin hyvin selvillä suurista haasteista, joita oli edessäni tultuani valituksi vuonna 2003 Helsingin kaupunginmuseon johtajaksi. Mittavien kokoelmien säilytys- ja muut kokoelmapoliittiset kysymykset olivat ensimmäisiä työpöydällä odottavia ja ratkaistavia asioita, joiden parissa onkin vierähtänyt jo kymmenen vuotta. Navigointi toimintaympäristön kiihtyvässä ja vaikeasti ennakoitavassa muutoksessa, digitalisaatio ja tiedon avaaminen, kansalaisten osallisuustarpeisiin vastaaminen ja julkisen talouden kaventumisen paineet ovat museonjohtajan arkipäivää. Ne ovat myös muuttaneet museotyötä radikaalisti.

Opintojen alkuvaiheen muistoihin kuuluvat professori Lars Petterssonin legendaariset luennot keskiaikaisista kirkoista ja linnoista, joilla hän salapoliisin lailla jäljitti Hattulan kirkkomaalausten vaakunakilpien salaisuutta tai Viipurin linnan tornien aukotusta Viipurin pamauksen kuvausten perusteella. Keltanokalle professorin huolellisiin lähdetutkimuksiin pohjautuvat metodit ja ajoittain hyvinkin luova ja hulvaton tulkinta antoivat osviittaa mitä tiede parhaimmillaan voi olla – jännittävää ja hauskaa! Henrik Liliuksen luennoilla oppi klassisen arkkitehtuurin tiukkaa analyysiä ja Riitta Nikula innosti 1900-luvun arkkitehtuurin äärelle.

Otteita Tiina Merisalon kirjallisesta toiminnasta.

Unelmoin jo ensi keväästä, jolloin avaamme uuden kaupunginmuseon Senaatintorin kulmalla. Näen museon kohtaamispaikkana, josta jokaisen on mahdollista löytää näyttelyitä, tapahtumia ja sisäpihoja, ja jossa on mahdollisuus yllättyä, viihtyä ja löytää juuri se jokaisen tärkeä oma Helsinki. Haaveilen, että helsinkiläiset suuntaavat museoon sankoin joukoin ja voivat kokea kaupunginmuseon ihan omaksi museokseen. Toivon, että museo voi aina tarjota kaupunkilaisille hyvinvoinnin aineksia, oppimisen ja elämysten mahdollisuuksia.