Teini-ikäisenä ammattihaaveet ailahtelivat: yhtenä päivänä kuvittelin opiskelevani ornitologiksi, geologiksi tai paleontologiksi, toisena kiinnostuin kielistä ja lukion alkaessa arkkitehdin ammatista. Kuvataide oli perheessä ja suvussa ollut aina jollakin tapaa läsnä isoisoeno Eetu Iston sukupolvesta saakka ja varhaisina muistona Tornion Vojakkalan kesämökiltä mieleen ovat painuneet isoisän peruja olleet painokuvat maailman ja Suomen taiteen mestariteoksista: sängystäni saatoin pienenä tuijotella Géricault’n Medusan lauttaa ja Delacroix’nVapautta barrikadeilla. Rakennusmestari-isän kautta myös rakentaminen, arkkitehtuuri ja ympäristö alkoivat kiinnostaa.

Kun nuoruuteni Oulussa 1970–80-luvuilla riehui purkuvimma epidemian kaltaisena, aloin myös valokuvata rakennuksia ja seurata suojelukiistoja yleisemminkin ja keräsin lehtileikekokoelmaa suojelu- ja purkutapauksista. Erään joululoman aikana kyselin museonjohtajana työskennelleeltä serkultani, mitä museossa oikeasti tehdään ja mitä pitäisi opiskella, jotta sinne pääsisi. Vastaus kuulosti sen verran kiinnostavalta, että taidehistoriasta ja muista ”museoaineista” muodostuikin hyvä tulevaisuuden vaihtoehto arkkitehtiopintojen rinnalle. Arkkitehtuuriopintojen pääsykoe ei ollut kannaltani menestys - jälkikäteen voi sanoa onneksi. Sen sijaan Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan ovet avautuivat ensi yrittämällä. Perheemme oli 1960-luvulla muuttanut Torniosta Ouluun osaksi siksi, että isä toivoi kaikille neljälle lapselle akateemista uraa ja Oulussa oli yliopisto – kuitenkin neljästä lapsesta vain yksi jäi sinne opiskelemaan, muiden tiet veivät Helsinkiin!

Opiskelu Helsingin yliopistossa ja taidehistorian laitoksella oli kaikin puolin motivoivaa ja inspiroivaa varsin legendaaristen ja lähtemättömän jäljen jättäneiden professoreiden, dosenttien, assistenttien ja amanuenssien kannustamana. Varsin pitkään kestäneen opintoputken aikana ehdin opiskella mm. Lars Petterssonin, Aimo Reitalan, Henrik Liliuksen, Ritva Wäreen ja Riitta Nikulan oppilaana. Laitokselta ja sivuaineista löytyi lisää innostavia persoonia. Jo opintojen varhaisesta vaiheesta ikäluokallamme oli myös mahdollisuuksia päästä kiinni työn syrjään esimerkiksi harjoittelijaksi tai museo-oppaiksi joihinkin pääkaupungin lukuisista museoista tai avustajiksi erilaisiin projekteihin. Laitoksen ja ainejärjestö Eidoksen kautta syntyi tärkeitä verkostoja, jotka kantavat edelleen.