Lähdin opiskelemaan historiaa tavoitteena tutkijan ura. Mitään muita aineita en harkinnut, historia oli jo varhaisista kouluvuosista alkaen minulle ainoa vaihtoehto. Valmistumisen jälkeen kirjoitin yhden tilaushistorian ja kilpailin niukoista apurahoista. Mitään tutkijakouluja ei vielä ollut. Hengenpitimiksi tein erilaisia pieniä keikkoja kustantamoille.

Esimies- ja johtotehtävät tuovat mukavasti lisää haastetta töihin. Olen pitänyt niin liikkeenjohdosta kuin ihmisten johtamisesta. Itse asiassa olen sitä mieltä, että humanisteilla olisi paljon annettavaa yritysjohdossa, mitä liike-elämä ei kyllä riittävästi ymmärrä. Mitä muuta yritysjohto on kuin analyysien tekemistä, suurten linjojen hahmottamista, johtopäätöksiä ja toimintasuunnitelmia, ympärillä olevan tiedon kriittistä arviointia ja ihmisten toiminnan ymmärtämistä?

Jossain vaiheessa Helsingin Sanomissa ja muissa lehdissä oli lyhyen ajan sisään monta yritysjohtajan tasavuosihaastattelua, joissa haastateltavan harrastukset toistivat itseään. Useimmiten haastateltava oli mies ja vaikka olisikin ollut nainen, hän harrasti maratonia tai muuta juoksemista, yksinpurjehtimista, kiipeilyä, kymmenottelua tai jotain ”jossa saa koetella omia rajojaan”. Tunsin itseni poikkeavaksi toimitusjohtajaksi.

Helsingin yliopisto on merkinnyt minulle paljon. Vanhan historian laitoksen ja sen ”seminaarihuoneen” ravintola PamPamin piirissä oli helppo tutustua niin opettajakuntaan kuin muihin opiskelijoihinkin. Legendaarisia persoonia riitti opettajakunnassa. Huomattava osa edelleen jatkuvista ystävyyssuhteistani syntyi näissä kuvioissa.

Opiskeluaikana ajauduin varsin pian historian opiskelijoiden ainejärjestön Kronos ry:n tehtäviin, joiden parissa sitten vuosia kuluikin. Ehdin toimittaa Kronikka-lehteä ja olla hallituksessakin kulttuurivastaavana ja puheenjohtajana. Siitä alkoi järjestöaktiivisuuteni, jonka jatkumoa ovat olleet mm. melkein 20 vuotta Suomen dekkariseuran hallituksessa sekä kustannus- ja viestintäalan luottamustehtävät.

Ehkä juuri nyt haaveilen pienimuotoisella tasolla jälleen kerran siitä, että kaikki tiet vievät Roomaan tai ainakin muualle Italiaan. Olen aina viihtynyt Italiassa, kuten perheenikin, ja erityisesti Rooma viehättää aina vaan, kerran toisensa jälkeen.