Helsingin yliopisto on merkinnyt minulle paljon. Vanhan historian laitoksen ja sen ”seminaarihuoneen” ravintola PamPamin piirissä oli helppo tutustua niin opettajakuntaan kuin muihin opiskelijoihinkin. Legendaarisia persoonia riitti opettajakunnassa. Huomattava osa edelleen jatkuvista ystävyyssuhteistani syntyi näissä kuvioissa. Enkä voi unohtaa niitä lukuisia tunteja, joita vietin yliopiston päärakennuksen kahvilassa luentojen ohessa vilkkaasta, vaihtuvasta pöytäseurasta nauttien. Ei ehkä aina tehokkainta mahdollista aineopiskelua, mutta elämän, väittely- ja perustelutaitojen sekä sosiaalisten verkostojen oppia kyllä työelämänkin tarpeisiin.

Väitöstilaisuus oli tietysti jännittävyydessään unohtumaton hetki. Ehkä kuitenkin vahvimpina muistoina mieleen tulevat omat maisterin ja tohtorin promootiot ja miehen tohtoripromootio, jossa saimme yhdessä ulkoiluttaa tohtorinhattujamme ja miekkojamme. Unohtumattomia eivät ole itse jäykät seremoniat loputtomine seisomisineen, vaan riemukkaat promootioretket ja illalliset. Akateeminen sanavalmis ja rentokin iloisuus hauskoine puheineen ja tansseineen edustaa sellaista juhlan muotoa, jonka toivon perinteenä jatkuvan. Kuinka sitä muuten ihminen tulisi seisoneeksi iltapuvussa neljältä yöllä kuuntelemassa puhetta nousevalle auringolle shampanjalasi kädessä?