Olen käyttänyt paljon aikaa ja energiaa vähemmistökieliyhteisöjen suojeluun ja kielten elvyttämiseen liittyviin toimiin. Suomalais-ugrilaisen kielipesähankkeen (Suomi-Venäjä-Seura & Suomen kulttuurirahasto) ja suomalais-ugrilaisen kansalaisjärjestöhankkeen yhteydessä olen matkustellut ympäri Venäjää ja yrittänyt saada ihmiset ymmärtämään, että monikielisyys on tärkeää ja että yksikielinen venäjänkielisyys ei merkitse menestystä vaan taantumusta. Olen puhunut monille yleisöille siitä, miten eri kielet panevat ihmisen ajattelemaan eri tavoin, ja miten monesti halveksitut vähemmistökielten puhujat ovat itse asiassa koko maailman yhteinen aarre, jonka edessä pitäisi ottaa hattu päästä, kulttuuriperinnön runsauden ja vaihtelevuuden kantajia.

Viime aikoina olen ollut kiinnostunut yhteisötaiteesta kielen elvyttämisen apuvälineenä. Tämä sopii minulle, koska olen levoton ja haluan ajoittain ulos työhuoneestani. Järjestimme Karjalassa Vieljärvellä kielenelvytysviikon, johon osallistuivat yhteisötaiteilijat Anne Siirtola ja Heidi Hänninen. Yhdessä heidän kanssaan yritimme luoda kaikenlaista positiivista karjalan kieleen liittyvää pössistä. Painoimme kadulla t-paitoja. Kaikki saivat ilmaisen paidan tai kangaskassin sillä ehdolla, että painaisivat siihen jotakin karjalaksi. Kaupassa käänsimme kaikkien tuotteiden nimet ja hinnat, hätäpoistumisteiden kyltit ja kuluttajalakia sisältävät bulletiinit ynnä varoitukset karjalaksi. Taiteilijat maalasivat kaupan seinän ja kirjoittivat sen täyteen karjalaa yhdessä kylän nuorten kanssa. Kauppaan toimme lahjoja ihmisille, jotka tekevät ostoksensa karjalan kielellä.

Harrastan jatkuvasti myös populaaria kirjoittamista. Olen kirjoittanut lukion oppimateriaaleja ja paljon kolumneja ja esseitä. Työstän tässä toivottavasti kirjana julkaistavaa esseetä suomen kielestä ja suomalaisesta ajattelusta.

Olen hyvin pahoillani trendistä, jossa vain akateemiset referoidut julkaisut katsotaan kelvollisiksi. Julkaisufoorumin tarkoitus on hyvä, mutta sen toiminta koituu lopulta yliopistolle vahingoksi. Tutkimusjulkaisun raameihin sopimattomat kirjoittajat ajetaan ulos yliopistolta, vaikka älyllistä elämää on paljon näiden niin sanottujen angloamerikkalaisten huippujulkaisujen ulkopuolellakin. Sittenkin vaikka se ehkä onkin vaikea taulukoida ja mitata. On tärkeää kirjoittaa suomeksi ja kaikella muullakin ei-englannilla, sillä kieli ei ole vain ajatusten ilmaisemisen vaan myös ajatusten luomisen väline. Suomenkielinen ajatus on hieman erilainen kuin englanninkielinen ajatus, ja niitä tuotetaan lähinnä Suomessa. Sama pätee tietysti tutkimiini vähemmistökieliin, saameen, komiin, mariin tai udmurttiin. Joka ikinen kolumni ja essee, omaääninen julkaisu on pienellä kielialueella tärkeä. Ylipäätään on tärkeää toimia huipun sijasta marginaalissa. Se on tulevaisuuden huippu. Siellä tiedetään monia asioita, joista keskuksissa ei ole hajuakaan.

Haluaisin luoda tyylin, josta ei oikein tajua, että onko kyseessä asiateksti, fiktio vai fantasia. Suomessa tähän tapaan on aiemmin kirjoittanut esimerkiksi Martti Haavio. Myös Viron ex-presidentti Lennart Meri hallitsi sen hyvin etnografisissa julkaisuissaan.

• Hei kuule Suomi!, Ylioppilaslehti 10/2014. ”Kieltentutkija Janne Saarikiven mielestä Suomi vain tuijottaa sykemittariaan ja yrittää mennä koko ajan lujempaa. Samoin tekee yliopisto.”

• Suomen kieli olisi voinut kadota Ruotsin vallan alla, Yle Uutiset 1.8.2013. ”Suomen kieli voi päällisin puolin hyvin, mutta kehityksen kannalta näkyy myös huolestuttavia merkkejä, sanovat kielen asiantuntijat Ylen aamu-tv:n haastattelussa.”