Vihapuhe on erittäin ajankohtainen, ja Ulla Tuomarlan mukaan myös kielentutkimuksellisesti kiinnostava ilmiö. Hänellä on ollut reilun vuoden kehitteillä mieluusti monitieteiseksi kasvava vihapuhe-tutkimushanke.

Vihapuheen määritelmä on tuntunut olevan jopa valtakunnan johdolta hukassa, ja Tuomarla myöntääkin, että ilmiön määrittely on vaikeaa. Hän itse on lähtenyt liikkeelle melko väljästä määritelmästä, jonka mukaan vihapuhe on sellaista julkista kielenkäyttöä, jossa viha on pinnassa ja jossa myös lietsotaan vihan tunteita. Se usein kohdistuu ja arvottaa räikeästi jotain ihmisryhmiä, kuten maahanmuuttajia tai seksuaalivähemmistöjä. Tyypillisiä retorisia keinoja vihapuheelle ovat esimerkiksi yleistäminen ja ironia. Vihapuheen uniikki erityispiirre on myös trollaaminen, joka ei ole mahdollista kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa.

Tuomarla ei ollut alunperin kiinnostunut nimenomaan vihapuheesta, mutta yleinen kiinnostus kielen ja tunteiden yhteyksiin johdatteli hänet ilmiön äärelle. Hän on tutkinut myös positiivista tunneilmaisua, esimerkiksi kaunokirjallisuutta ja esimerkiksi Simone de Beauvoirin ja Jean-Paul Sartren kirjeenvaihtoa. Tällöin aineisto on kuitenkin tietyllä tavalla rajattua, se on tunnettujen henkilöiden kirjoittamaa julkaistua materiaalia.

– Mutta jos menet kaverilta kysymään, että ”hei, haluaisin tutkia rakkauskirjeitäsi” tai haluaisit olla läsnä kuuntelemassa, miten jossain parisuhteessa riidellään, niin materiaalin saaminen voi olla hiukan haastavaa.

Sosiaalinen media, jossa vihapuhettakin useimmiten esiintyy, onkin tarjonnut tutkijoille aivan uudenlaisen forumin päästä käsiksi aikaisemmin lähinnä yksityiseen tunneilmaisuun. Kyse ei siis välttämättä ole siitä, että viha tai negatiiviset tunteet olisivat yhteiskunnassamme radikaalisti lisääntyneet, mutta tunteita puretaan nykyään julkisemmilla areenoilla. Tuomarla onkin huomannut, että sosiaalinen media on muuttanut käsityksiä yksityisen ja julkisen rajasta.

Vihapuhetta on Tuomarlan mukaan olemassa siksi, että ihmiset kokevat syrjäytymistä ja voivat pahoin. Vihapuhe on professori Arto Mustajoen termiä lainataksemme niin sanottua purkupuhetta, jolla pyritään purkamaan omaa pahaa oloa.

– Mutta kyllä vihapuheeseen sortuvat muutkin kuin syrjäytyneet yksilöt, kuten hyvin tiedetään. Poliitikkojen kohdalla se on erityisen arveluttavaa, koska poliitikko nauttii yhteiskunnallista arvostusta ja häntä kuullaan laajemmin, Tuomarla muistuttaa.

Vihapuhe valikoitui Tuomarlan tutkimusaiheeksi toisaalta myös yhteiskunnallisista syistä. Diskurssianalyytikkona hän on aina kokenut tarvetta osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan, ja hänen mielestään vihapuhe on selkeästi yksi tämän hetken ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä, joihin kaivattaisiin ratkaisuja. Hän kehuu esimerkiksi oikeustieteilijöiden aiheen ympärillä käymää tieteellistä keskustelua, mutta huomauttaa, että keskustelu hyötyisi paljon kielentutkimuksellisesta näkökulmasta. Vihapuheessahan nimenomaan kieltä käytetään vaikuttamisen välineenä.

– Vihapuhe vetoaa tunteisiin, ja tunteet tarttuvat.