Tunnen välillä suurta etuoikeutta saadessani työskennellä museoalalla. Työn sisällöt ovat sen ehdoton suola. Työ on kuljettanut moniin kiinnostaviin maailmankolkkiin. Akseli Gallen-Kallela yhdistetään useimmiten Ranskaan, Saksaan ja Unkariin, mutta yllättäen Venäjästä on muodostunut se maa, johon omassa työssäni on suuntautunut eniten työmatkoja ja hankkeita.

1990-luvulla Venäjän muuttunut tilanne mahdollisti uudenlaisen yhteistyön suomalais-ugrilaisille alueille. Vuosina 1995–1998 toteutimme kuvataidetta kartoittavat dokumentointimatkat Komin, Udmurtian, Mordvan ja Mari-Elin tasavaltoihin, Viroa ja Unkaria unohtamatta. Ugriculture näyttely vuonna 2000 esitteli ajankohtaista, etnofuturistista taidetta kielisukulaisiltamme. Vuosina 2001–2003 vuorossa olivat Länsi-Siperian hantit, mansit ja nenetsit. Yhteinen maa -näyttelyssä keväällä 2003 nähtiin lisäksi taidetta Suomen, Ruotsin ja Norjan saamelaisalueilta.

Saimme kuulla jälkeenpäin, miten tekemämme dokumentointityö oli vaikuttanut myönteisesti alueiden usein marginaalissakin työskentelevien taiteilijoiden työmahdollisuuksiin sekä alueiden yliopistoissa tehtävään tutkimukseen. Näillä matkoilla, kuten monesti työssäni ylipäätään, oli parasta ihmisten kohtaaminen, monenlaisissa tilanteissa, joissa ei vältytty kommelluksiltakaan.

Tärkeitä hankkeita olivat myös Leo Tolstoin ja Nikolai Roerichin elämätyötä esittelevät näyttelyt vuosina 2010 ja 2015. Akseli Gallen-Kallelan Venäjän-suhteissa riittää yhä avattavaa, jota museon tähän mennessä kartuttama Venäjän-osaaminen ja kontaktit auttavat.