Helsingin yliopisto oli minulle vuosikymmeniä paikka, jossa viihdyin ja josta voin olla ylpeä. Minulla oli hyviä ja innostavia opettajia kuten Armas Salonen, Jussi Aro, Henrik Zilliacus, Holger Thesleff ja Heikki Palva, joita kunnioitin ja ihailin, ja hyviä ystäviä kuten Jaakko Frösen, Paavo Hohti ja Jorma Kaimio, joiden kanssa oli kiva rymytä opiskelun vastapainoksi aineyhdistys Symposionissa, ekskursioilla ja osakunnissa.

Palasin mielelläni Helsingin yliopistoon Chicagosta, kun sain kutsun assyriologian henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi keväällä 1978, vaikka näin menetin paljon paremmin palkatun vakinaisen professorin viran Chicagossa. Seuraavien 20 vuoden ajan sain tehdä työtä hienossa ja perustutkimusta kannustavassa akateemisessa ympäristössä, jonka huippuhetkiä olivat minulle myönnetty yliopiston tiedonjulkistamispalkinto ja valinta yliopiston huippuyksiköksi vuonna 1996.

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin pakko todeta, että 2000-luvulla olen joutunut pettymään yliopistooni ja sen uusiin arvoihin. En voi hyväksyä ajatusta yliopistosta tehtaana, jossa kaikki tulokset mitataan rahassa ja päätökset tehdään rahan eikä tieteen näkökulmasta. Oman tieteenalani perspektiivistä on käsittämätöntä, että eläkkeelle siirtymiseni jälkeen täyttämättä jäänyt assyriologian oppituoli on ilmeisesti todellisessa vaarassa jäädäkin täyttämättä. Jos näin kävisi, Suomesta häviäisi oppiaine, joka ainoana maailmassa pystyy palauttamaan ihmiskunnan muistia tuhansien vuosien ajalta ennen kreikkalaisia, ja lähes 130 vuotta pitkä assyriologian opetus- ja tutkimustraditio, joka tällä hetkellä on maailman huipulla, häviäisi Helsingin yliopistosta. Miksi ei saman tien lakkauteta tuottamattomina ja tarpeettomina kaikkia Helsingin yliopiston antiikintutkimuksen, historian, eksegetiikan ja teologian oppituoleja?