Runebergin hengessä

Otto Wille Kuusinen aloitti kirjoittajanuransa jo nuorena. Kuten monien aikalaisensa, nuoren runoilijan ensimmäinen julkaisukanava oli hänen opinahjonsa lehti. Jyväskylän lyseon tapauksessa lehti oli nimeltään Oras, johon hän 1890-luvun loppupuolella alkoi kirjoittaa salanimellä Otto Näre.

Samaan aikaan kun Otto Näre aloitti kirjoittajanuransa, Suomen suurruhtinaskunnassa kuohui. 1890-luvun lopulla elettiin niin kutsuttujen sortovuosien aikaa, kun venäläinen hallinto pyrki yhtenäistämistoimenpiteillä tuomaan laajoihin erioikeuksiin tottunutta suurruhtinaskuntaa lähemmäksi emämaata. Toimenpiteet aiheuttivat voimakasta vastarintaa, sillä Suomessa oli 1800-luvun puolesta välistä lähtien alkanut yleiseurooppalaiseen tapaan kehittyä vahva kansallinen identiteetti. Puhuttiin ”kansallisesta heräämisestä”, ja myös Otto Wille Kuusinen kuului vahvasti tähän heränneiden joukkoon. Vuonna 1900 tuleva ylioppilas ylisti kansallisrunoilija J.L. Runebergia ja sai ihastuneet suosionosoitukset:

Mitä lausuis ruhtinaslaulaja,
jos nousis haudastansa
ja näkis kuin maani on murheessa
ja mykkänä miettivi kansa,
näkis miesten pettua purevan
ja vaimojen vaikeroivan
ja kuulis kaunihin Karjalan
soraäänin virsiä soivan?

Jos huutais pilvien pitäjä:
”Ylös sankari nurmen alta,
sun maassasi vilu on isäntä
ja valheella herran valta!”
Ja jos nousisi hän sekä riemuissaan
hänet kansa keskeensä kantais,
mitä tekisi hän, mitä lausuiskaan
ja min neuvon meille hän antais?

Nuoren Otto Wille Kuusisen tuotanto oli hyvin aikansa henkeen sopivaa – se oli uusromanttista, kansallista ja suomenkielistä. Kuusinen ihaili suuria suomalaisia runoilijoita J. L. Runebergia ja Zacharias Topeliusta ja hänen runoissaan kaikuvat selkeinä myös Kalevalan soinnut.

Ehkä hieman yllättäen myös Raamattu oli myöhemmälle marxilais-leninistille tärkeä innoittaja. Suomen ja Runebergin lisäksi Kuusisen toinen suuri rakkaus oli tuleva vaimo Saima Dahlström, ja runoissaan nuori mies painiskelee romanttisen rakkauden ja velvollisuudentunnon välillä:

Elä hymyä tyttöni mulle niin,
tuo hymy on syntiä vielä,
elä laulele tulta mun tunteisiin,
vaan riemut kaikki ne kiellä
ja anna mun vuosia vuotella
ja taistella
oi taistella
ja kulkea murheen tiellä

Elä näyttele noin kesän suloja,
ne mun toiveeni mullata voisi,
kukaties sydän riemua janoova
elon nektarin pohjaan joisi,
sun nuorena jäisin ma sylihin
ja väsyisin,
oi väsyisin
jo ennen kuin iltani oisi.

Vaan ole sinä lempeä tyttönen
kuin suojelusenkeli mulle,
ole lohdutus päiväni murheiden
ja elämä uuvutetulle,
niin jälestä työn, oma armas mun,
tulen luoksesi sun,
tulen luoksesi sun.
elän sulle ja yksin sulle.

Ja päästähän sitten temppelihis
ja hellien johdata mua,
niin polvistun tykö alttaris
kuin poikanen punastuva,
elo on kuin rukoushetki vain
ja armahain,
oi armahain
sinä olet minun kullattu kuva

Runoilijaylioppilas kirjoittautui Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon syksyllä 1900 pääaineenaan filosofia ja tärkeinä sivuaineina estetiikka ja taidehistoria. Kuusinen liittyi Hämäläiseen osakuntaan ja jo ensimmäisenä opiskeluvuonna myös osakunnan lehden Hälläpyörän toimitukseen. Kuusisen runot hurmasivat nähtävästi myös pääkaupungissa, sillä keväällä 1901 hänet nimitettiin osakunnan parhaaksi runoilijaksi.

Ensimmäisen tyttären synnyttyä saman vuoden kesällä Kuusinen elätti itsensä ja perheensä sanomalehtityöllä jyväskyläläisessä Suomalainen-lehdessä. Vuonna 1904 Kuusinen siirtyi Työmies-lehden avustajaksi ja liittyi samana vuonna myös sosialidemokraattiseen puolueeseen.

Vaikka Kuusisen omasta kynästä alkoi varsinkin vuoden 1905 yleislakon jälkeen tulvia enemmän ideologista tekstiä kuin runoja, kiinnostus taidetta kohtaan säilyi vahvana, mistä todistaa ystävyys ruotsinkielisen modernismin uranuurtaja Elmer Diktoniuksen kanssa. Ystävyys sai alkunsa 1. maailmansodan lopussa, kun Diktonius oli mainostanut Työmies-lehdessä antavansa musiikin teorian tunteja, ja sai oppilaakseen tulevan SDP:n puheenjohtajan. Kuusinen ja Diktonius pitivät toisiinsa yhteyttä myös sisällissodan jälkeen, kun Kuusinen oli paennut Neuvostoliittoon ja Diktonius liikkui vallankumouksellisissa piireissä Helsingissä, Pariisissa ja Lontoossa.

Kuusisella oli Diktoniuksen elämänkerturi Olof Enckellin mukaan voimakas vaikutus Diktoniuksen nuoruuden ajan radikaaleihin runoihin. Ystävyys Diktoniuksen kanssa puolestaan vaikutti oletettavasti lieventävästi Kuusisen kantoihin kieliriidoissa, joihin hän ei juuri ottanut osaa.

Lähteet:

Sainio, Venla. Kuusinen, Otto Wille. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Viitattu 24.9.2015.
Salminen, Vesa (toim.) Nuori Otto Ville Kuusinen 1881-1920. K.J. Gummerus Osakeyhtiö. Jyväskylä 1970.
Uitto, Antero. Suomensyöjä Otto Wille Kuusinen. Kustannusosakeyhtiö Paasilinna. Juva 2013.

Kirjoittaja Tiia Niemelä

Otto Wille Kuusinen

Otto Wilhelm (Wille, Ville) Kuusinen
4.10.1881, Laukaa - 17.5.1964, Moskova.

Filosofian kandidaatti Keisarillisesta Aleksanterin yliopistosta 1905 (filosofia, estetiikka, taidehistoria)

Suomalainen-lehden toimittaja 1901–1902
Työmies-lehden avustaja 1904–1906, toimittaja 1907–1916
Sosialistisen Aikakauslehden perustaja 1905, toimitussihteeri 1906–1908
Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) puoluetoimiston sihteeri 1916–1917
Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) maanalaisessa työssä Suomessa ja Ruotsissa 1919–1921
Kommunistisen Internationaalin toimeenpanevan komitean sihteeristön jäsen 1921–1939
Karjalais-suomalaisen Sosialistisen Neuvostotasavallan presidentti 1939–1956

SDP:n kansanedustaja (Uudenmaan läänin vaalipiiri) 1908–1909, 1911–1913, 1917
SDP:n puheenjohtaja 1911–1917
Suomen kansanvaltuuskunnan valistusasiainvaltuutettu 1918
Suomen kansanhallituksen pääministeri ja ulkoministeri Terijoella 1939–1940
Neuvostoliiton korkeimman neuvoston jäsen 1940–1964, puhemiehistön jäsen 1940–1957
Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen (NKP) keskuskomitean puhemiehistön ja sihteeristön jäsen 1957–1964

Neuvostoliiton Tiedeakatemian jäsen 1958–1964

Kunnianosoitukset:
Sosialistisen työn sankarin arvo 1961
Leninin kunniamerkki kolme kertaa

Kuusisen mukaan nimetty:
O. W. Kuusisen Säätiö 1964, Petroskoin yliopisto, Venäjä
Katu Moskovassa ja Petroskoissa

Kuva: Kansan arkisto
Tekstit: Tiia Niemelä