Onni Okkonen kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1905 ja aloitti yliopistouransa estetiikan, suomen kielen ja kirjallisuuden opinnoilla. Hän valmistui kandidaatiksi vuonna 1908, minkä jälkeen hän matkusteli stipendin turvin ympäri Eurooppaa. Matkoillaan hän innostui kuvataiteen tutkimuksesta; osin Italiassa tapaamiensa renessanssin tutkijoiden Henry Biaudet’n, Kaarlo Karttusen ja Liisi Karttusen rohkaisemina.

Okkosen tutkimus suuntautui Italian taiteen ja yleisen taideteorian ongelmiin, joita hänen opettajansa Suomen ensimmäinen taidehistorian professori J. J. Tikkanen sekä estetiikan ja nykykansain kirjallisuuden professori Yrjö Hirn olivat tutkineet. Okkonen väitteli tohtoriksi vuonna 1914 italialaisen Melozzo da Forlin taiteesta. Vain kaksi vuotta väitöksensä jälkeen hän julkaisi taideteoreettisen tutkimuksensa Taiteen alku ja hänet nimitettiin Helsingin yliopiston taiteen historian ja teorian dosentiksi.

 

Taiteen alku oli osa 1800-luvun lopulla virinnyttä pohdintaa taiteen alkuperästä, mutta se poikkesi aikansa valtavirrasta taiteen ja taideteorioiden suhteen. Okkonen pyrki poikkitieteelliseen lähestymistapaan ja yritti taidehistorian, estetiikan, psykologian, arkeologian ja etnografian avulla selittää taiteen syntyä sekä kehitystä. Kunnianhimoinen teos ei kuitenkaan vakuuttanut arvostelijoita liian rönsyilevän kysymyksenasettelun ja runsaan empirian takia.

Vuonna 1927 taidehistorian professoriksi nimitetty Okkonen poikkesi teoreettisesti edeltäjästään Tikkasesta. Tikkanen kannatti systemaattista tutkimusta ja tieteellistä positivismia, kun Okkosen omat lähtökohdat olivat estetiikassa ja taidetieteessä, joka pyrki tyylihistorian, taiteellisen luomisen ja taidenautinnon psykologian kautta arvottamaan taidetta. Taiteilijan katsottiin siirtävän tunnetilansa taideteokseen, jonka kautta se välittyi katsojalle.

Okkosen ajattelua hallitsi 1910-luvulla evolutionismi. Hän yritti todistaa, että taide kehittyi kohti kiinteää muotoa ja harmonisia suhteita. Hän piti 1900-luvun alussa kehittyneitä abstraktia taidetta ja ekspressionismia yrityksinä palata primitiivisemmille kehitysasteille ja antautumista vaistoille ja tunteille. Okkonen pyrki taidekriitikkona kitkemään suomalaisesta taidekentästä ekspressionismia, jota hän piti rumana ja epäpuhtaana. Taiteen huippukausina hän piti antiikin Kreikan klassista kautta ja Italian renessanssia.

1910-luvun jälkeen Okkonen keskittyi tutkimaan lähinnä suomalaisten merkittävien taiteilijoiden elämäntyötä. Hän kirjoitti teoksia kotimaisista taiteilijoista kuvanveistäjä Wäinö Aaltosesta (Väinö Aaltonen, 1926) sekä taidemaalareista Juho Rissasesta (Juho Rissanen, 1927) ja Akseli Gallen-Kallelasta (Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-taidetta, 1935; Akseli Gallen-Kallelan taidetta, 1936; A. Gallen-Kallela: elämä ja taide, 1949). Gallen-Kallela oli Okkosen suosikkitaiteilija ja Helene Schjerfbeckiä hän piti mestarillisena. Ahkerana taiteen popularisoijana hän kirjoitti useita yleisteoksia maailmantaiteesta sekä Suomen taiteen historian (1945). Viimeisimmän hän kirjoitti toisen maailmansodan aikana ja siinä näkyy voimakas kansallisen omaperäisyyden korostaminen.

Okkonen on ollut ristiriitainen hahmo suomalaisen taiteen historiassa, mutta hänen elämäntyönsä taiteen popularisoijana on kiistämätön.

Lähde:

• R. Kallio, Okkonen, Onni (1886–1962), Kansallisbiografia, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.