Filosofian tohtori Mirkka Lappalainen on saavuttanut useita palkintoja Ruotsin vallan ajan historiaa käsittelevillä tutkimuksillaan. Tuorein teos Pohjolan Leijona – Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632 huomioitiin Tieto-Finlandia-palkinnolla vuonna 2014. Samasta teoksesta Lappalaiselle myönnettiin Vuoden tiedekirja -palkinto tammikuussa 2015. Uraauurtavista tutkimuksistaan huolimatta hänestä tuli historioitsija sattuman kautta.

Mirkka Lappalaisen käsitys historiasta muuttui ensimmäisenä opiskeluvuonna. Hän sai kuulla, että historiaa ei olekaan kirjoitettu valmiiksi, vaan sitä voidaan edelleen tutkia ja monet asiat ovat kiistanalaisia.

– Minulle oli yllätys, että historiaan liittyykin paljon tulkintoja, joista voidaan olla eri mieltä. Monet näistä asioista liittyvät nimenomaan uuden ajan alun historiaan. Siitä syntyi kiinnostus Ruotsin vallan ajan syvällisemmälle tarkastelulle.

Historian opiskelijat pääsevät jo opintojen alkuvaiheessa käsittelemään aineistoja, joista kukaan muu ei välttämättä vielä ole tehnyt tutkimusta.

– Oli mahtavaa oppia lukemaan vanhoja koukeroisia käsialoja. Sitä taitoa tarvitsin selvittääkseni vanhojen asiakirjojen sisältöjä. Oikeisiin tutkimusaineistoihin tutustuminen jo proseminaarivaiheessa herätti tunteen, että nyt minä pääsen tekemään jotain merkityksellistä.

Historiantutkijaksi Lappalainen päätyi kuitenkin sattumalta. Yliopisto-opiskelun ohessa hän oli mukana opiskelijajärjestölehden toimituskunnassa ja oppi käyttämään taitto-ohjelmaa. Se oli erikoistaito vielä 1990-luvun lopulla. Suomen ja Skandinavian historian professori Heikki Ylikangas tarvitsi tuolloin tutkimushankkeeseensa avustajaa, joka osasi lukea vanhoja käsialoja sekä toimittaa ja taittaa kirjoja. Mirkka Lappalainen pääsi Ylikankaan projektissa näkemään, millaista historiantutkimuksen tekeminen oikeasti on.

– Silloin tuli erittäin vahva fiilis siitä, että tätä minä haluan jatkossa tehdä. Pääsin tutustumaan vanhempiin tutkijoihin ja verkostoitumaan laajalti uuden ajan alun historiantutkijoiden parissa. Väitöskirjaa tehdessä oli luontevaa jatkaa yhteistyötä ja keskusteluita kollegoiden kanssa.

Kun saa käsiinsä 1600-luvun aineiston ja näkee konkreettisesti siinä jäljen menneisyydestä, niin se on sykähdyttävä tunne.

Usein historiantutkijoiden kohdalla todetaan, että tärkeintä on omata hyvät istumalihakset ja harmaaseen arkistokammiotyöskentelyyn soveltuva luonne. Lappalaiselle tutkimuksen tekemisen suola löytyy 1500- ja 1600-luvuilta peräisin olevista lähdemateriaaleista.

– Suomessa suurin osa käyttämistäni aineistoista on mikrofilmeinä tai painettuina teksteinä, mutta Ruotsin arkistoissa pääsee näkemään alkuperäisiä lähdeaineistoja. Kun saa käsiinsä 1600-luvun aineiston ja näkee konkreettisesti siinä jäljen menneisyydestä, niin se on sykähdyttävä tunne. Se asiakirjan tuntu, haju, paino, musteen värit ja paperiin tehdyt merkinnät, ne kaikki luovat ihan toisenlaisen kytköksen menneeseen aikaan kuin digitoitu tai painettu materiaali.

Ideoita uusista tutkimusaiheista syntyy ja kuolee Lappalaisen mielessä jatkuvasti. Suomessa vuosina 1695–1697 vallinnutta nälänhätää tutkiessaan Lappalainen kiinnostui ilmastohistoriasta ja siinä etenkin ihmisen ja ilmaston välisestä suhteesta. Tällä hetkellä hän kehittelee uutta tutkimusta ilmastonmuutoksesta pienen jääkauden aikana.

– Osallistuin Climate Change and Global Crisis in the Seventeenth Century -nimiseen symposiumiin Saksassa keväällä 2014. Konferenssin aiheena oli 1690-luvun pienen jääkauden aikainen ilmastokriisi. Siellä oli mukana luonnontieteilijöitä ja historioitsijoita, ja monitieteellisen tutkimusotteen ja eri tieteenalojen välisen yhteistyön merkitys korostui.

Luonnontieteellisen tutkimuksen tuottama data on hyvin erilaista verrattuna historiallisten lähteiden tuottamaan tietoon.

– Kumpikaan aineisto ei yksinään riitä selvittämään ihmisten ja ilmaston välistä suhdetta eikä etenkään ihmisten sopeutumista ilmastonmuutokseen. Tämä on aihepiiri, jossa monitieteisyys on välttämätöntä, painottaa Lappalainen.