Olin käynyt koko kouluni päiväkodista lukioon ruotsiksi, joten oli luonnollista hakea ruotsinkielistä opiskelupaikkaa. Historiassa minulla oli aina ollut hyvät kouluarvosanat, kiitos Magnus Perret’n, Sibbo gymnasiumin loistavan historianopettajamme, joten ilmoittauduin Helsingin yliopiston Suomen ja Skandinavian historian ruotsinkielisen oppiaineen pääsykokeisiin.

Muistelen ensimmäisiä päiviä ja luentoja tuoreena peruskurssilaisena kauhunsekaisin tuntein. Tuntui, etten ymmärtänyt mitään, luettavaa olisi valtavasti ja kaikki muut olivat niin paljon minua lukeneempia – olisin varmasti jättänyt leikin sikseen, ellei lukiokaveri olisi aloittanut samalla peruskurssilla. Olin vasta muuttanut maalta Helsinkiin ja kaikki oli vierasta. Murrettani pidettiin hassuna, ja tutustumiskäynnillä Ritarihuoneella katselin silmät pyöreinä, kun puolet opiskelutovereistani osoitteli oman sukunsa vaakunoita seinillä. Peruskurssini opiskelijoista ja myöhemmin Historicus-ainejärjestöstä, jonka puheenjohtajana toimin vuonna 1992, muodostui kuitenkin vahva side, joka piti minut kiinni yliopistossa. Monet yhtä aikaa kanssani opiskelleista ovat edelleen läheisiä ystäviäni.

Olin kuullut että opettajien tarjoamiin työtehtäviin kannattaa tarttua, joten kun dosentti Rainer Knapas etsi puhtaaksikirjoittajaa, olin heti vapaaehtoinen. Minut istutettiin Renvall-instituutin varastohuoneeseen ja eteeni ladottiin iso pino konekirjoitettuja liuskoja, jotka minun oli määrä kirjoittaa modernilla tekstinkäsittelyohjelmalla tietokoneelle, "josta sitten kustantamon ohjelmat ne jotenkin taittavat". Word Perfectin avulla opettelin vuonna 1989, mitä atk on.

Vuonna 1990 osallistuin ylioppilaskunnan järjestämälle lehdentaittokurssille uudella ylioppilastalolla tupakanhajuisessa tilassa nimeltä Konehuone, johon oli hankittu uudenkiiltävät Mac-tietokoneet. Pian hankin ensimmäisen oman tietokoneeni ja kaikenlaisia opiskelijajulkaisuja oli jatkuvasti työn alla. Kun ainejärjestömme 30-vuotishistoriikki valmistui ja aamuviideltä painoonmenopäivänä koko yön kestäneen puurtamisen jälkeen vannoin, että tämä oli elämäni viimeinen deadline, minua muutamaa vuotta vanhempi opiskelijakaverini Derek Fewster nauroi partaansa ja totesi: ”Mika, du kommer alltid att ha med deadlines att göra!”

Jättäessäni graduni historian laitokselle aurinkoisena kevätpäivänä 1994 Heimolan talossa, Pampamin yläkerrassa, professorini totesi heti kärkeen: Tämä enempää ei meidän laitoksella saa ulkoasuun panostaa. Noudatin ohjetta ja jatkoin pian ulkoasujen parissa toisaalla.