Yliopisto on monikollinen: yhteisö, mielentila ja instituutio. Kaikilla näillä olomuodoilla on parhaat hetkensä.

Tutkiminen ja opettaminen ovat yhteisöllisiä hankkeita, kommunikaatiota. Folkloristien tutkijayhteisö on tiivis, solidaarinen ja keskusteleva, ja monet parhaista hetkistäni yliopistolla liittyvät tähän. Ajatuskollektiivimme jakaa myös ateriansa ja kielelliseen leikkiin perustuvan kreisihuumorin. Se auttaa sinnittelemään. Myös tulosta on tehty, ja Helsingin yliopiston folkloristeista koostuva tutkimusryhmä Cultural Meanings and Vernacular Genres palkittiin 2010–2012 suoritetussa tutkimuksen arvioinnissa.

Yhteisöllisyyteen kuuluu myös tunne jatkuvuudesta. Kaksi parhaista hetkistäni liittyy väitöstilaisuuksin. Omassani toimi kustoksena opettajani, akateemikko Anna-Leena Siikala ja talvella 2015, sain olla kustos, kun ensimmäinen graduvaiheesta asti ohjaamani opiskelija väitteli.

Yliopistoyhteisön toinen osapuoli ovat opiskelijat. Joka vuosi saapuvat fuksit sytyttävät ja sysäävät liikkeelle uusia ajatuksia. On etuoikeus seurata läheltä heidän kriittisen ajattelunsa liikettä ja rohkeuden kasvua. Vaikka opetus ja tutkimus kilpailevatkin rajallisesta ajasta, ne edellyttävät toisiaan.

Instituutiona yliopisto edustaa minulle humanismia, jonka täydellisin ilmentymä ovat dosenttiluennot. Niiden arvioiminen on ehdottomasti antoisin hallinnollisista tehtävistäni. Aamupäivän kestävissä näyteluentoputkissa kiteytyy humanistisen tutkimuksen skaala ja syvyys – metafysiikasta etnografiaan ja takaisin, kuvista teksteihin ja ääniin, menneisyydestä tulevaisuuteen. Kun tulevat dosentit panevat parastaan, saa todistaa, miten into ja sivistys kohtaavat. Silloin tunnen olevani kotona.

Mielentilana yliopisto liittyy tutkimukseen. Yhteisö ja instituutio vievät suurimman osan yliopistoelämästä, mutta ne intensiiviset hetket, jolloin saa keskittyä ajattelemiseen, ovat tämän työn ydin. Vaikka tutkinkin suullista runoutta, ajattelen kirjoittamalla ja muistan näkemällä. Olen tekstityöläinen.