Palasin Suomeen keväällä 1992. Poissa ollessani Helsingin yliopistoon oli perustettu naistutkimukseen erikoistunut Kristiina-instituutti ja uutinen siitä oli jo kiirinyt korviini Atlantin yli. Kristiinasta tulikin akateeminen ja poliittinen kotini vuosiksi. Opetin siellä ensimmäisen tieteidenvälisen kurssini, jossa käsiteltiin sukupuolirooleja ja sukupuolijärjestelmän rakenteita kuvakulttuurissa sekä osallistuin professori Kirsi Saarikankaan innostaviin seminaareihin. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla tein väitöskirjani loppuun Kirsin akatemiaprojektissa.

Kristiina-instituutista rakennettiin ensin Aili Nenolan ja sitten Kirsi Saarikankaan johdolla pitkäjänteisesti humanistiseen tutkimukseen ja opetukseen keskittynyttä ja yhteiskunnallisesti valpasta tutkimuksen ja opetuksen keskusta. Koin Kristiinan eroja kunnioittavaksi ja ristiriitojakin sallivaksi hedelmälliseksi työskentely-ympäristöksi, jossa opiskelijat saattoivat käytännössä tutustua tieteen moniperspektiivisyyteen.

Oman työni kannalta keskeistä oli se, että Kristiina-instituutista kehkeytyi myös toinen suomalaisen queer-tutkimuksen, eli kriittisen sukupuolen ja seksuaalisuudentutkimuksen, tukikohdista, toisen ollessa Turun yliopistossa. Suomalainen queer-tutkimus on ollut aktiivisesti mukana avaamassa ja haastamassa käsityksiä seksuaalisuudesta: problematisoimassa heterouden normiasemaa ja edistämässä ymmärrystä sukupuolen moninaisuudesta. Kristiina-instituutissa tätä työtä tehtiin monen tutkijan voimin ja queer-tutkimuksesta muodostui vähitellen yksi tutkimuksen ja opetuksen painopistealueista.

Kristiina-instituutin kansainvälinen toiminta oli vireää, mutta aivan olennaista oli myös valtakunnallinen yhteistyö sukupuolentutkimuksen alalla. Hilma-yliopistoverkosto muotoutui 2000-luvulla etenkin sukupuolentutkimuksen opetuksen kehittämisen kannalta korvaamattomaksi foorumiksi alan tutkijoille.