Opiskeltuani sekä tietojenkäsittelyoppia että yleistä kielitiedettä etsin ratkaisuja yhdistämällä näiden tietoja. Menin tutkijaksi Fred Karlssonin vetämään Suomen Akatemian hankkeeseen (1981–1984), jossa selviteltiin suomen kielen automaattista tunnistamista.

Jo ensi kuukausina vieraaksi tuli Lauri Karttunen, joka toimi professorina Teksasin Austinissa. Kun hän kuuli, mitä suunnilleen olin ajatellut työni kohteeksi, pyysi hän minut myöhemmin keväällä Austinissa järjestettävään seminaariin, johon saapuivat erityisesti Ron Kaplan ja Martin Kay, jotka olivat työstäneet samantapaisia ajatuksia. Sain rahoituksen ja lähdin matkaan.

Sain tuoreeltaan kuvan heidän työstään ja oivalluksistaan. Menetelmä sopi hyvin englantiin, mutta suomen suhteen syntyi vaikeuksia, äännevaihteluiden paljouden johdosta. Työstin heidän ajatustensa ohella omiani joulukuuhun saakka, jolloin palaset putosivat paikalleen. Kaplanin ja Kayn peräkkäisen mallin sijasta sain toimimaan menetelmän rinnakkaisilla säännöillä. Näiden laatiminen oli yhtä helppoa kuin perinteistenkin ja tietokone pystyi toteuttamaan laajojakin säännöstöjä kevyesti. Näin syntyi ns. morfologinen kaksitasomalli, josta parin seuraavan kuukauden jälkeen oli valmiina teoria, alustava kuvaus suomen sanojen taipumisesta sen mukaan, sekä tietokoneohjelma, joka toteutti sanojen tunnistamisen käytännössä. Ohjelma oli kielestä riippumaton ja pian eri lingvistit tekivät yli tusinalle eri kielelle omia kaksitasokuvauksiaan. Keksityn menetelmän työstäminen väitöskirjaksi vei puolitoista vuotta.