Yhteydet yliopistoon eivät katkenneet, vaikka opinnot jäivät. Jo 80-luvulla vedin itse muutaman vuoden Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksella kurssia, jolta Eila Pennanen oli minut löytänyt. Olen pitänyt kursseja myös englannin kielen laitoksella sekä muissa Suomen yliopistoissa. Näinä vuosina on kehittynyt kokonaan uusi tieteenala, käännöstiede, jonka edustajiin olen saanut tutustua.

Krista Varantola Tampereelta ja Ritva Leppihalme Helsingistä alkoivat houkutella gradun tekoon ja niin otin vuonna 2001 neljä kuukautta lomaa suomentamisesta, istuin kirjastossa vuoroin Helsingissä ja Oxfordissa, ja sain kuin sainkin valmiiksi omaan käännökseeni perustuvan pro gradu -tutkielman A Bumpy Ride, Translating non-narrative elements in Tristram Shandy.

Väitöskirja-seireenien laulu on kuitenkin kaikunut kuuroille korville. Vaikka tutkiminen oli inspiroivaa ja ajattelua kehittävää, raskas akateeminen viiteapparaatti ei houkuttele taiteilijaksi itseään kokevaa. Ilokseni akateeminen yhteisö on ollut valmis ottamaan vastaan keveämminkin kirjoitettua tekstiä. Artikkeliani Kotimaani ompi suomi kokoelmassa Suom.huom. onkin käytetty kurssimateriaalina.

Kuljen nykyään usein Senaatintorin poikki ja katson ylpeänä Alma Materiani. Rakennuskin on niin kaunis, että Ylpeyden ja ennakkoluulon jälkisanoissa kirjoitin näin: ”Jane Austenia lukiessa huomio kiinnittyy virkkeiden rakenteeseen. Tottumattoman silmään ne voivat näyttää koukeroisilta, mutta tarkempi lukeminen paljastaa huolellisesti harkitun tasapainon. Usein virkkeen jakaa puolipiste, jonka kahden puolen sanat asettuvat eleganttiin ojennukseen. Tulee mieleen yrjönaikainen kartano, tai vaikkapa Helsingin yliopiston uusklassinen päärakennus.”