Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa oli mieltä kiihottavia opettajia ja professoreita. Heitä ihailtiin ja heistä imettiin janoisina oppia. Muutamista ajattelin pakokauhuisesti, että tuleekohan minustakin tuollainen. Joitakin taas katselin toiveikkaana, että voi kunpa minusta tulisi tuollainen.

Yksi helmistä oli kotimaisen kirjallisuuden lehtori Pentti Lyly. Hän oli ikäpolvea, joka arvosti huolellista pukeutumista. Jos ilmassa oli vähänkään kosteutta, niin Lylyllä oli kalossit. Muistan edelleen hänen kalosseistaan tulleen sihisevän läpsyttävän äänen. Hän riisui ne arvokkaasti salin edessä, katsahti meitä opiskelijoita ja katsoi sitten yliopiston päärakennuksen isoista ikkunoista ulos ja otti mietteliään ilmeen ennen kuin kertoi päivän teemana olevan Otto Mannisen lyriikan erityispiirteet. Tämä kuulostaa sketsiltä, mutta minusta tuo kaikki oli äärimmäisen mielenkiintoista. Että voi todellakin olla olemassa aristokraattisia ihmisiä, joilla on aikaa perehtyä tämmöiseen asiaan ja halua jakaa sitä tietoa meille opiskelijoille.

Toinen merkittävä henkilö oli kotimaisen kirjallisuuden professori Kai Laitinen. Hän oli vuolassanainen ja aina hyväntuulinen. Hän jaksoi ainakin 20 vuotta sanoa minulle, kun näki minut jossain kirjallisuustapahtumassa, että ”Voi voi Kari, tule nyt viimeistelemään opintosi. Olet lahjakas poika.” Hänelle olin aina poika, vaikka viimeisinä muistutuskertoinaan taisin olla jo 45-vuotias. Minulle merkityksellisin Laitisen toteamus on kuitenkin: ”Toisaalta on hyvin viehättävää, että olet löytänyt paikkasi toisella puolella kirjallisuutta eli kirjoittajana.”

Kun sain Finlandia-palkinnon vuonna 2002, kirjallisuuden opettajani Ritva Haavikko puolestaan sanoi kauniisti: ”Onhan Kari tuossa nyt gradua tarpeeksi.” Sain häneltä synninpäästön sille, että hulivilinä en hoitanut opintojani loppuun asti.

Yliopisto todellakin avasi maailman kaltaiselleni maalaispojalle, ja opiskeluvuosina syntyi elämänmittaisia ystävyyssuhteita. Porukkaamme kuuluivat muun muassa Jari Tervo, Kimmo Oksanen, Paula Rintamaa, Jukka Mauno, Hilkka Oksama ja Touko Siltala. Erityinen paikka meille oli päärakennuksen ruokalan peräosan tupakkahuone. Siellä istuimme keskustelemassa korkealentoisesti siitä, mitä kaikkea meistä tuleekaan. Kirjoittelimme runoja tai romaanikyhäelmiä, mutta kukaan meistä ei todellakaan ollut vielä yhtään mitään. Elokuvatuottajana sittemmin mainetta niittänyt ystävämme Pauli Pentti ruokki meihin itseluottamusta. Kerran hän jakoi ideansa siitä, miten kirjailijan uran saa oikeasti käyntiin. Köörimme oli luonnollisesti heti korvat höröllään. Pentin mielestä tärkeintä kirjoittamisessa oli se, kun lähettää käsikirjoituksen kustantajalle, niin etulehdelle pitää laittaa teoksen nimen ja oman nimensä lisäksi valmiiksi painopaikka. Tällöin kustantajan ei tarvitse laittaa painatustietoakaan tuohon jo valmiiseen tuotokseen.