Kotimaisen kirjallisuuden professori Jyrki Nummi on tutkinut Aleksis Kiven proosaa, lyriikkaa ja draamaa osana 1800-luvun suomalaisen kirjallisuuden syntymistä 1800-luvulla. Prosessissa, jossa Suomeen rakennettiin tietoisesti suurten kirjallisten traditioiden ja klassikkojen mallin mukaan omakielistä kirjallisuutta, tarjoaa Kiven tuotanto monitahoisen tutkimusalueen.

Kivi tutustui maailmankirjallisuuteen, Homerokseen, Danteen, Shakespeareen ja Cervantesiin, ruotsinkielisinä käännöksinä. Hän tunsi antiikin ja renessanssin klassikkoja hyvin ja Raamatun ja virsirunouden läpikotaisin ja sulatti teoksiinsa suurta ja pientä traditiota. Jo 1900-luvun alussa Viljo Tarkiainen selvitti kirjailijan virikkeitä ja malleja. Tarkiaisen tausta oli kuitenkin 1800-luvun positivistisessa lähdetutkimuksessa, eikä hän edennyt teosten todentamisesta luovan sulautusprosessin tuloksien analyysiin. Nykytutkimusta taas kiinnostaa, kuinka vaikkapa raamatulliset sitaatit tarjoavat pohjattoman komiikan lähteen Kiven koko tuotannolle, kuinka monijuoninen renessanssikomedia rakentuu Nummisuutareihin, kuinka antiikin symposium-kirjallisuus muovaa Seitsemän veljeksen dialogirakenteita tai kuinka homeerisen eepoksen symmetria ja keskipainoisuus ilmenee Veljeksissä.

Myös Kiven henkilökuvassa on tapahtunut huomattavia muutoksia. August Ahlqvistin ruhjoman, sorretun ja väärinymmärretyn runoilijan kuva oli tärkeä identiteettisymboli vuosisadan vaihteen taiteilijoille ja myöhemmin itsenäistyneen maan suomenkieliselle akateemiselle eliitille. Tälle kuvalle ei ole enää tilausta, ja oppimattomasta luonnonnerosta on vähitellen paljastunut määrätietoinen, kyvyistään tietoinen ammattikirjailija.