Jos asioita ajatellaan kronologisesti, olen edennyt urallani tyvestä puuhun. Ensin kouluttauduin vanhan taiteen tutkijaksi, sitten keskityin taidehistorian historiaan, tutkimusmenetelmiin sekä teoreettisiin lähtökohtiin ja päädyin työskentelemään nykytaiteen parissa.

Länsimaisen taiteen historia on ollut tärkeä osa opetustyötäni samoin kuin tutkimuksiani, joista monet käsittelevät Italian vanhaa taidetta keskiajalta 1700-luvulle. Taide, sen historia ja sen uudet ilmentymät ovat loputtoman kiinnostava ja laaja työkenttä. Vaikka tutkimuksen näkökulmasta olisikin järkevämpää keskittyä yhteen selkeästi rajattuun alueeseen, olen tyytyväinen siitä, että olen työskennellyt niin Giotton, Tintorettojen ja Tiepolojen kuin monien nykytaiteilijoiden parissa, osallistunut tutkimus- ja näyttelyhankkeisiin ja voinut tukea suomalaisten tämän päivän taiteilijoiden kansainvälistymistä.

Aloin opettaa taidehistoriaa avoimessa yliopistossa ja Helsingin yliopistossa pian maisteriksi valmistuttuani, ja opettaminen on edelleen tärkeä osa identiteettiäni. Yliopiston keskeinen tehtävä on tuottaa uusia ammattilaisia, jotka parhaassa tapauksessa etenevät edellisiä sukupolvia pidemmälle. Tässä oleellista on sekä kotimaisten että kansainvälisten kontaktien avaaminen opiskelijoille riittävän varhaisessa vaiheessa.

Oma heittäytymiseni kansainvälisen tutkimuksen pariin tapahtui Italiassa, jossa ensin työskentelin laatiessani pro gradu -tutkielmaa Jyväskylän yliopistoon venetsialaisista 1500-luvun naismuotokuvista ja sitten tehdessäni Helsingissä lisensiaatintyötäni venetsialaista renessanssimaalareista Jacopo ja Domenico Tintorettosta. Tämä merkitsi uppoutumista Italian arkistoihin ja kirjastoihin sekä eri maiden museokokoelmiin samoin kuin laajaa kansainvälistä kirjeenvaihtoa. Italiasta muodostui monella tavalla toinen kotimaani ja Italian kielestä läheisin toinen kieli.

Opetustyö Helsingin yliopistossa edellytti aiempaa tiiviimpää läsnäoloa kotimaassa ja venetsialaisen taiteen tutkiminen olisi puolestaan vaatinut pitkiä työskentelykausia ulkomailla. Osittain tästä syystä, osittain siksi, että olin jo alkanut suuntautua oppihistoriaan, siirryin tutkimaan eurooppalaisen taidehistorian, taiteen tutkimuksen ja taiteen keräilyn historiaa, josta tuli pitkäksi aikaa keskeinen kiinnostuksen kohteeni. Ennen väitöskirjaani tein taiteentuntemuksen historiasta ja periaatteista oppikirjan Lähde ja silmä, ja sen jälkeen keskityin Suomen ensimmäiseen taidehistorian professoriin Johan Jakob Tikkaseen (1857–1930) - tosin toinen jalka edelleen Italian taiteessa, erilaisten näyttelyhankkeiden parissa.

J. J. Tikkanen, hänen tuotantonsa ja hänen laaja arkistonsa, joka oli viime aikoihin asti taidehistorian oppiaineen kirjastossa, avasi näkymän kokonaisen aikakauden oppihistoriaan. Tikkanen oli kansainvälisesti katsoen merkittävä tutkijapioneeri monilla alueilla ja tunsi kaikki oman alansa keskeiset aikalaistutkijat. Työskentely hänen aineistonsa parissa on ollut myös esteettisesti kiehtovaa, koska hän oli loistava piirtäjä ja hänen kymmeniä tuhansia sivuja käsittävä arkistonsa ja noin 60 000 korttia sisältävä tieteellinen kortistonsa ovat täynnä piirroksia. Asiat avautuivat silmieni eteen konkreettisesti kuvina.

Vaikka olin urani alusta lähtien kirjoittanut nykytaiteesta, sain asiaan lisää kimmoketta myös Tikkaselta, joka Suomen taideyhdistyksen pitkäaikaisena sihteerinä ja puheenjohtajana sekä monissa muissa luottamustoimissaan piteli oman aikansa nykytaidekentän lankoja käsissään. Havaitseminen ja havaintojen tuominen taiteeseen, uusien näkökulmien esiin nostaminen, uudet tekniikat ja kunkin aikakauden erityispiirteet, erityisesti nykyajan, alkoivat kiinnostaa yhä enemmän. Tähän tavallaan liittyy myös vuonna 2015 julkaistu toimittamani ja osittain kirjoittamani kirja Perspektiivi kuvataiteen historiassa.

Kuvataideakatemiassa nykytaiteesta tuli aiempaa läheisempi osa elämääni. Kun olin lähes koko urani ajan pyrkinyt auttamaan taidehistorian opiskelijoita eteenpäin opinnoissa, sen tilalle tai ohelle nousi kiinnostus tämän päivän taiteilijoiden tukemiseen ja nykytaiteen edistämiseen. Työ Suomen Lontoon instituutin taide- ja kulttuuriohjelman päällikkönä on tarjonnut tähän erinomaiset edellytykset.