23. marraskuuta 1837 dosentti Snellman julisti aloittavansa seuraavana maanantaina luennot Akateemisen vapauden todellisesta luonnosta ja olemuksesta. Yliopiston rehtori Fredrik Wilhelm Pipping ei kuitenkaan sallinut Snellmanin luennoivan niin arkaluonteisesta aiheesta. Snellman teki tämän johdosta valituskirjelmän konsistorille.

Konsistori päätyi olemaan puuttumatta asiaan, ja Snellman teki konsistorille uuden anomuksen. Kun tämäkään ei tuottanut tulosta, Snellman pyysi lupaa painattaa ne konsistorin pöytäkirjat, joissa häneltä kielletään dosentin opetusoikeus. Snellmanille vastattiin, ettei sellaisesta ole merkintää ja anomus on varmaan joutunut rehtorin roskakoriin.

Snellmanin uhittelevan käytöksen johdosta sijaiskansleri, kenraali Alexander Amatus Thesleff kutsui hänet puhutteluun ja uhkasi toimittaa dosentin Siperiaan. Snellman ei kuitenkaan antanut periksi ja pyrki seuraavaksi saamaan luvan painattaa aiotut luennot.  Samaan aikaan yliopisto johto ja Snellman riitautuivat myös toisesta aiheesta.

Snellmanin mukaan opiskelijat olivat osa yliopistoa ja heille sekä osakunnille kuului tietty itsenäisyys. Osakunnat olivatkin saaneet valita omat johtajansa, mutta nyt konsistori halusi nimetä Snellmanin Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan kuraattoriksi. Snellman kieltäytyi todeten, ettei hänellä lain mukaan ollut siihen velvollisuutta. Moni professori konsistorissa yhtyi Snellmanin kantaan, mutta enemmistön mielestä Snellmanilla ei ollut pätevää syytä kieltäytyä. Yliopiston vt. kansleri, kreivi Robert Henrik Rehbinder, lähetti konsistorille kirjeen, jossa Snellmania moitittiin ankarasti:

”Se, että filosofiselta kannalta tahtoo opiskelevalle nuorisolle esittää akateemista vapautta, osoittaa ajattelemattomuutta, joka ei sovellu akateemiselle opettajalle. […] määräykset eivät kaipaa mitään selityksiä, vaan ainoastaan ehdotonta tottelemista. Snellman […] ei ole alistunut noudattamaan rehtorin päätöstä asiassa, vaan on rohjennut sen johdosta valittaa, vaikka tämmöisiä päätöksiä ei voi saada muutetuksi.”

Korkean tason ankarista nuhteista huolimatta Snellman ei suostunut ottamaan vastaan kuraattorin toimea. Toukokuussa 1838 konsistori päätti viedä asian oikeuteen virkavirheenä. Yliopiston asiamies, jonka tehtävänä oli viedä asia oikeuteen, vaati Snellmanilta selitystä. Snellman antoi vastauksessaan ymmärtää, että konsistori ei ollut käsittänyt mistä yliopistossa on kysymys, sekoittaen sen kouluun.  Läksytyksen lopussa Snellman osoitti tietävänsä, ettei vastauksesta voinut seurata mitään hyvää ja totesi, että hänelle jäi ”ainoastaan yksi lohdutus, nimittäin että minut karkotetaan yliopistosta.” Snellman siis tietoisesti uhrasi uransa yliopistossa puolustaakseen käsitystään siitä.

Moni konsistorissa luonnollisesti pani Snellmanin läksytyksen pahakseen ja asia eteni oikeuteen. Lopulta tapausta käsiteltiin kesäkuussa 1839 Keisarillisessa Turun Hovioikeudessa, joka äänestyksen jälkeen päätyi tuomitsemaan Snellmanin sakkoihin. Snellman joutui jättämään yliopiston, mutta julkaisi seuraavana vuonna Tukholmassa oman näkemyksensä yliopiston ideasta.

Lähteet

• Juha Himanka, The University as a Community of Selves. Johan Wilhelm Snellman's "On University Studies", Higher Education 2012, 517–528.
• Juha Himanka, ”Kuka yliopistoa ohjaa? Yliopistoko itse koulun penkillä?”, teoksessa Timo Aarrevaara & Jatta Herranen (toim.), Mikä meitä ohjaa?, 2005, 15–28.
• Matti Klinge, Ylioppilaskunnan historia I, 1967, 59–63. (”Snellman rettelöijänä”).
• Ilkka Niiniluoto, ”Akateeminen vapaus”, rehtorin puhe Helsingin yliopiston avajaisissa 2004, teoksessa Dynaaminen sivistysyliopisto, 2011, 223–232.
• Thiodolf Rein, Juhana Vilhelm Snellmanin elämä: Edellinen osa, 1895, 113–126. (”Snellman sankarina”).