Snellmanin riita yliopiston johdon kanssa soveltuu hienosti historialliseen pohdintaan. Konsistorin ja oikeuden pöytäkirjojen perusteella meillä on toisaalta hyvät tiedot tapahtumien kulusta ja toisaalta Snellmanin teksti tarjoaa poikkeuksellisen punnitut perustelut hänen radikaalille toiminnalleen.

Snellman oli hegeliläinen filosofi. Omituista kyllä, pyrkimyksessään selvittää kaikki mahdolliset ihmisyhteisöjen rakentumisen perusmahdollisuudet, Hegel sivuutti yliopistoyhteisön. Snellman paikkaa tämän aukon. Hänelle yliopisto on yhteisö, jossa kaikki sen jäsenet – myös opiskelijat – tunnustetaan vapaiksi ja vastuullisiksi toimijoiksi. Rehtori Fredrik Wilhelm Pipping sen sijaan näki yliopistoyhteisön vertautuvan tuon ajan perheeseen, jossa isä oli auktoriteetti.

Pippingin käsityksen mukaan häntä oli yliopistoperheen päänä toteltava kyselemättä. Snellman puolestaan katsoi, että hänellä oli yliopistoyhteisön jäsenenä velvollisuus ajatella itsenäisesti. Kumpikaan ei tunnustanut toista sellaisena, millaiseksi tämä itsensä käsitti. Näin riita on itse asiassa samalla esimerkki hegeliläisestä historiallisesta tapauksesta, jotka rakentuvat nimenomaan juuri kamppailuiksi tunnustuksesta.

Voidaan katsoa, että Snellman toimi tilanteessa sankarillisesti: hän uhrasi oman uransa sen eteen, mitä piti yleisenä hyvänä. Toisaalta Snellmanin toimintaa voi hyvin perustein pitää myös rettelöintinä. Koska Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston varsinainen kansleri oli Venäjän kruununprinssi, yliopiston poliittista toimintaa seurattiin tarkasti myös Pietarissa. Pari vuosikymmentä aiemmin ylioppilas Karl Ludwig Sand oli Saksassa murhannut Venäjän konsuli August von Kotzebuen ja ylioppilaita pidettiin edelleen hyvin mahdollisina kapinoijina. Puhe vapaudesta Helsingissä kuulosti miltei vallankumoukselta Pietarissa, ja nimenomaan yliopistokysymyksessä nähtiin syytä varovaisuuteen.  Snellmanin toiminta saattoi pahimmassa tapauksessa vaarantaa Suomen aseman autonomisena osana Venäjää.

Itse asiassa Snellmanin riita yliopiston johdon kanssa on juuri sellainen historiallinen tapaus, jota snellmanilaisessa yliopistossa pohditaan. Tekstiä lukevalle opiskelijalle ei tarjoudu yksinkertaista ratkaisua siitä, kuinka kenenkin olisi pitänyt toimia. Tapauksesta kuitenkin voi oppia ainakin sen, että mikäli yhteistyötilanteissa haluaa välttää riidan, on hyvä muistaa tunnustaa muiden asema yhteisössä. Itse kukin meistä saattaa myös joutua tilanteeseen, jossa yhteisön hyvä vaatii vaarantamaan oman aseman.

Viime aikoina Suomessa on jälleen käyty keskustelua yliopiston koulumaisuudesta. Snellmanin kirjoitusta Akateemisesta opiskelusta on pidetty suomalaisen sivistysyliopiston kantatekstinä. Itse tekstissä Snellman kuitenkin näkee, että perinteen järkevyys on aina arvioitava uudelleen. Snellmanin teksti ansaitsee edelleenkin tulla punnituksi, sillä se on pysynyt luonteeltaan ajankohtaisena uudistuvassa yliopistomaailmassa.

Lähteet

• Juha Himanka, The University as a Community of Selves. Johan Wilhelm Snellman's "On University Studies", Higher Education 2012, 517–528.
• Juha Himanka, ”Kuka yliopistoa ohjaa? Yliopistoko itse koulun penkillä?”, teoksessa Timo Aarrevaara & Jatta Herranen (toim.), Mikä meitä ohjaa?, 2005, 15–28.
• Matti Klinge, Ylioppilaskunnan historia I, 1967, 59–63. (”Snellman rettelöijänä”).
• Ilkka Niiniluoto, ”Akateeminen vapaus”, rehtorin puhe Helsingin yliopiston avajaisissa 2004, teoksessa Dynaaminen sivistysyliopisto, 2011, 223–232.
• Thiodolf Rein, Juhana Vilhelm Snellmanin elämä: Edellinen osa, 1895, 113–126. (”Snellman sankarina”).