Kaikki paras Helsingin yliopistossa liittyy ihmisten kohtaamisiin, viipyilevään, päämäärättömään keskusteluun eri alojen ihmisten välillä, kahvihuoneisiin, juhliin. Siksi on kauheaa, että yliopisto on siellä ollessani muutettu tulostehtaaksi.

On vain 23 vuotta siitä kun ensimmäistä kertaa vetelin päärakennuksen ovenripoja. Silloin, uusien opiskelijoiden infotilaisuudessa meille kerrottiin, että humanistisessa tiedekunnassa tulee opiskella laajasti ja hitaasti, käydä kaikenlaisilla luennoilla ja myös niillä, jotka eivät liity omaan alaan. Silloin ei olisi voitu kuvitella mitään naurettavia HOPS-suunnitelmia, julkaisujen moninkertaista raportointia ja jatkuvaa evaluaatiota.

Kapinoin kuitenkin. Sanon aina luennoillani, että valmistuminen ei varsinaisesti haittaa, mutta että jos arvon kuulijat ovat yliopistolla ensi sijassa tutkinnon suorittaakseen, he ovat väärässä paikassa. Yliopisto on oppineiden yhteisö, jossa tärkeintä on viisaus ja sivistys, tutkinnot ja tiedejulkaisut ovat vain yliopiston sivutuote. Ammatteja saa muualtakin, ja akateeminen elämä ei ole varsinaisesti ammatti vaan elämäntyyli.

Helsingin yliopisto on kuitenkin kotimaani. Kotimaata ei ole valittu, eikä se kohtele sinua vain hyvin, mutta et voi lakata rakastamasta sitä. Rakastan Helsingin yliopiston rakennuksia keskustakampuksella, rakastan sen professoreja ja opiskelijoita. Rakastan vanhojen kirjojen tuoksua, ja ajatusta, että luen kirjaa samassa paikassa, jossa niitä luki jo M. A. Castrén. Rakastan nuoria ihmisiä, jotka haluavat tietää kaiken, ja vaativat itseltään kohtuuttomia, mutta myös niitä, jotka jättävät opintonsa kesken, koska elämä antaa muutenkin paljon.

Aina liikkuessani muissa maailman yliopistoissa käyn mielessäni vertailua Helsingin yliopiston ja niiden toisten välillä, ja aika harvoin se päättyy Helsingin yliopiston tappioksi. Nykyisin rakastan erityisesti Kaisa-kirjastoa ja sen kahvilaa. Näiden seinien sisällä viettäisin mielelläni elämäni, mutta nykyhallitus ei taida sallia sitä. Minulla ei ole vakituista virkaa. En ajattele, että tarvitsen sellaista, mutta jotain jatkuvuutta minäkin tarvitsen. Huolestuttaa, pidetäänkö akateemista asiantuntemusta tässä tasapäisyyden ja kansan maun ihannoin maailmassa tulevaisuudessa enää minään.