Väitöskirjani oli valenssiteoreettinen kontrastiivinen tutkimus saksan ja suomen verbisidonnaisista infinitiiveistä. Kieliaineistoksi sain käyttööni Mannheimin Institut für Deutsche Sprachen korpuksesta postikortin kokoisina printattuina lappusina infinitiivin sisältäviä saksalaisia lauseita ja Oulun korpuksesta tietokonelakanoiden muodossa suomen kielen infinitiiviesiintymiä. Siihen verrattuna nykyinen korpuslingvistiikka on edistynyt valovuosia!

Toinen pitkäaikainen kiinnostukseni kohde on sananmuodostus, joka samoin avaa lukuisia kiinnostavia näkökulmia saksan ja suomen vertailuun. Kun eläkkeelle jääminen alkoi häämöttää ja valmistelin viimeistä sananmuodostuksen luentokurssiani, poikkesin Tonavan-risteilyllä 2013 Pöchlarnin kaupunkiin saadakseni opetusmateriaalini aloitussivuksi kuvan legendaarisen Donaudampfschiff(f)ahrtsgesellschaft’in[1] toimitalosta. Yhtiön nimi on ollut aiheena lukuisille kielivitseille, joissa väitetään saksan kielen yhdyssanoja maailman pisimmiksi. Fiktiivisiä muodosteita ovat mm. Donaudampfschiffahrtsgesellschaftskapitänswitwenrenten­überschussausgleich ja Donau­dampfschiffahrts­elektrizitäten­hauptbetriebswerk­bauunterbeamten­gesellschaft. Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli: Hallinnon kielessä on kuin onkin sellaisia sanahirviöitä kuin Rindfleisch­etikettierungs­überwachungs­aufgaben­übertragungs­gesetz ja Grundstücks­verkehrs­genehmigungs­zuständigkeits­übertragungs­verordnung. Meitä suomalaisia tämän ei pitäisi säikäyttää, sillä suomen kieli pystyy yhtä huimiin suorituksiin.

Professori Jarmo Korhonen innosti minut mukaan 1980-luvulla käynnistämäänsä fraseologiaprojektiin. Fraseologia tutkii kiinteitä monisanailmaisuja. Aluksi oma painopisteeni oli – kuten silloin koko hankkeessa – saksan ja suomen verbi-idiomien tutkimisessa, mutta viime vuosina olen keskittynyt ns. pragmaattisiin fraseologismeihin, joita voidan erottaa kahta päälajia: yhtäältä ns.rutiini-ilmaisut, esimerkiksi tervehdykset, anteeksipyynnöt ja monenlaiset muut kohteliaisuusfraasit, ja toisaalta puheen prosessointiin liittyvät ns. keskustelukiteytymät. Molemmat tyypit ovat tärkeitä myös vieraan kielen opetuksessa, jossa nykyisin painotetaan kommunikatiivista kompetenssia.

Erityisen hedelmällistä on ollut yhteistyö aiemmin Helsingissä työskennelleen ja nyt Tampereen yliopistossa saksan kääntämisen ma. professorina toimivan Annikki Liimataisen kanssa. Ilonaiheita ovat olleet yhdessä toimittamamme kokoomateos Beiträge zur pragmatischen Phraseologie (2011), Liimataisen pääohjauksessa ja minun myötäohjauksessani valmistunut Anna Ruusilan väitöskirja Pragmatische Phraseologismen und ihre lexikografische Darstellung (2014) sekä se, että Leena Kolehmaisen, Hartmut Lenkin ja Liisa Tiittulan toimittaman 65-vuotisjuhlakirjani aihepiiriksi oli valittu nimenomaan Kommunikative Routinen – Formen, Formeln, Forschungsbereiche (2014).

Lapsesta asti minua on kiehtonut runojen maailma, ja myöhemmin on ollut kiinnostavaa tutkia lyriikan kääntämistä. Viime aikoina pääosassa on ollut Johannes Bobrowskin runous. Paavo Rintala ei ainoastaan ole suomentanut Bobrowskin runoja, vaan myös hyödyntänyt niitä kollaasimaisesti teoksensa Sarmatian Orfeus rakennusaineena. Bobrowskin jäljittäminen Rintalan tekstistä on ollut kuin jännittävää salapoliisityötä, jossa yhteistyö – tällä kertaa Vaasan yliopiston saksankielisen kirjallisuuden professorin Christoph Parryn kanssa – on ollut hauskaa ja hyödyllistä. Kieli- ja kirjallisuustiede voisivat hyötyä paljon enemmän toisistaan kuin mitä nykyisin on asian laita.

Mitään yllä mainituista tutkimusaloista en malta hylätä kokonaan eläkkeelläkään. Uusin tutkimusaiheeni, saksan kompleksiset yhdysrakenteet, on paluuta syntaksiin. Vieraan kielen oppijalle tunnetusti vaikea saksan sivulauseen verbiloppuinen sanajärjestys ei aina pidä pintaansa saksalaisenkaan suussa. Erityisen kiinnostavia ovat tapaukset, joissa sivulauseeseen on upotettu ns. välilauseena toinen sivulause. Varsinkin kun alistuskonjunktiot ovat peräkkäin (esim. dass wenn), ylemmän sivulauseen (dass-lauseen) verbiloppuisuus saattaa unohtua saksalaiseltakin. Puhekielessä tämä on melko yleistä, mutta ilmiö ei ole tavaton lehtiteksteissäkään. Selityksenä saattaa olla, että uutisartikkeleissa tyypillisesti referoidaan toisen henkilön lausumaa ja käytetään osasitaatteja, jolloin yhtäältä sanotun ja kirjoitetun ja toisaalta suoran ja epäsuoran kerronnan raja hämärtyy. Lisäksi on todettu, että ”poikkeavalla” sanajärjestyksellä on sellaisia pragmaattisia funktioita, joita verbiloppuisella rakenteella ei ole.