Tasavallan presidentti Urho Kekkonen nimitti Annamari Sarajaksen kotimaisen kirjallisuuden professorin virkaan 28.6.1968. Sarajaksella oli jo nimityshetkellä kokemusta professorin toimenkuvasta, sillä hän oli ollut kirjallisuushistorian henkilökohtaisena ylimääräisenä professorina jo vuoden päivät ennen nimitystään ja sijaistanut vuosien mittaan sekä estetiikan ja nykykansain kirjallisuuden että kotimaisen kirjallisuuden professorin virkoja. Lehtinaisella oli siis myös jo melkoisen näyttävä akateeminenkin ura takanaan.

Akateemikko Matti Kuusi kehui Sarajaksen vuonna 1956 julkaistua väitöskirjaa Suomen kansanrunouden tuntemus 1500–1700 -lukujen kirjallisuudessa ”hämmästyttäväksi työsuoritukseksi, yhdeksi Ruotsin ajan oppihistoriamme kulmakiveksi”, joka oli myös ”kevyesti ja elegantisti” kirjoitettu. Sarajas pyrkikin työssään yhdistämään laajan asiatiedon ja lukijaystävällisen esitysmuodon. Myös professorina hän katsoi tehtäväkseen pitää yhteyttä kirjailijoihin ja suureen lukevaan yleisöön, eikä piitannut kollegojensa tapaan akateemisesta meriittien keruusta. Sarajas eli ja hengitti kirjallisuutta, se ei ollut hänelle vain tutkimuskohde.

Sarajas asetti kovat vaatimukset sekä itselleen että opiskelijoilleen. Entiset oppilaat toimittaja ja kirjallisuuden tutkija Pekka Tarkka ja Ylioppilaslehden päätoimittaja Yrjö Larmola muistelivat Sarajasta ennen kaikkea hyvänä, terävänä ja innostavana luennoitsijana. Larmola toisaalta huomautti, että pysyäkseen kärryillä Sarajaksen luennoilla kuulijan täytyi tuntea kirjallisuutta hyvin jo ennestään. Sarajas ei siis ilmeisesti päästänyt oppilaitaan helpolla.

Sarajaksen mukaan ”historia on kirjallisuudentutkijan uskollisin sisar”. Teoksissaan hän pyrki aina asettamaan tutkimuksensa henkilöt historialliseen kontekstiinsa ja hahmottamaan sitä maailmaa, jossa he elivät. Esimerkiksi teoksessaan Elämän meri (1961) hän jäljitti ranskalaisen symbolismin heijastumia Eino Leinon ja Otto Mannisen runoudessa ja teos Viimeiset romantikot (1962) käsitteli ”kansakunnan murrosta” Maria Jotunin, F.E. Sillanpään ja Joel Lehtosen teoksissa.

Sarajaksen työn ihailijoihin kuului myös tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Sarajaksen teos Tunnuskuvia liittyi Kekkosen Neuvostoliiton politiikkaan kuuluvaan historiantutkimuksen traditioon, jossa keskityttiin Suomen asemaan Venäjän yhteydessä. Sarajas ja Kekkonen kävivät kirjeenvaihtoa Sarajaksen professoriksi nimittämisen jälkeen. Kekkonen kehui Sarajaksen teosta mielenkiintoiseksi ja kirjoitti: " (on) rohkaisevaa lukea siitä ennakkoluulottomuudesta, jolla viime vuosisadan ja vuosisadan vaihteen suomalaiset kirjailijat suhtautuivat korkeatasoiseen venäläiseen romaanikirjallisuuteen".

1970-luvulle tultaessa Sarajas kuitenkin ilmeisesti paloi loppuun. Hänen terveytensä alkoi reistailla, eikä hän julkaissut 1970-luvulla kuin yhden teoksen, vuonna 1970 ilmestyneen Lumituiskun, joka käsitteli myös venäläistä kirjallisuutta. Vuonna 1980 julkaistu Orfeus nukkuu jäi Sarajaksen viimeiseksi teokseksi, sillä hän menehtyi asuntonsa tulipalossa aivan vuoden 1985 alussa. Paloa todistanut emeritusprofessori Matti Klinge arvioi muistelmissaan, että vaikka Sarajaksen uran loppuvuosia varjostivat ongelmat, oli hän ”kuitenkin vuosisadan keskivaiheen tärkeitä persoonallisuuksia”.

Lähteet:
Kortti, Jukka. Ylioppilaslehden vuosisata. Gaudeamus. Tallinna 2013.
Tarkka, Pekka. Sarajas, Annamari (1923-1985). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Luettu 23.11.2015.
Annamari Sarajaksen virkaanastujaisluentokutsu. Helsinki 1968.
Matti Klinge julkaisi värikkäät muistelmat: Kekkonen vetäytyi myöhemmin yöllä lemmiskelemään. Ilta-Sanomat 19.9.2014. Luettu 23.11.2015.
Urho Kekkonen Annamari Sarajakselle 8.2.1968.